Ehkä otsikoin tämän turhan negatiivisesti, mutta kun sään ennustajat povasivat takatalvea, räntää ja lunta loppuviikoksi, niin meille tuli kiire piharoskien kanssa. Kasoihin kerätyt risut pakattiin aamulla peräkärryyn ja isäntä huristeli niiden kanssa kaatopaikalle. Nyt ovat sitten tallessa eikä meidän tarvitse miettiä, onnistuuko haketus vai ei. Kasat olivat tietysti ikävä näkykin pihassa ja varmaan ne loistivat olemassaoloaan puolen kilometrin päähän. Ei sitä sentään  pihan kaikkia romu- ja roskaläjiä julkisesti tarvitse esitellä!

Pihatyöt eivät suinkaan loppuneet tähän, mutta niitä riittää. En ole vielä ajatellutkaan kasvimaan kääntämistä. Viime kevään selkäkivut ovat vielä hyvin tuoreessa muistissa. Koivupöllejä pitäisi hakea varmistaaksemme muutaman talven takkapuut eikä sekään meille selkävaivaisille ole mikään läpihuutojuttu. Omassa pihassa on jo valmiina sahausta odottavia kuusenrunkoja. Onnekseni isäntä kieltäytyy antamasta moottorisahaa käsiini. Sahaan kuulemma huolimattomuuttani jalkani poikki. Voi ollakin.

Sitä usein mietin, miksi ihminen ei ollenkaan tunne olevansa vanha. Kroppa rapistuu, vaivoja tulee, mutta silti nuoruusvuosista on vain hetki aikaa. Siihen oikeastaan viittaan Rolf Arnkilin aforismilla tuossa mietelaatikossa.

Edit iltapäivällä: Huomasin tulla käväisemään täällä ja vaihtamassa tälle sepustukselle oikean kategorian. Siis nyt on puutarhakausi avattu täällä oikein virallisesti.