Nyt palaan Iineksen heitämään haasteeseen. Kiitos haasteesta! Mitäkö teen viiden vuoden kuluttua? Haaste on hauska ja on ollut kiva lukea muiden kirjoituksia. Mutta, mutta, mutta. Olen sen ikäinen ihminen, että viisikin vuotta on pitkä aika. Jotenkin tämä teema vakavoitti. Oikeasti, mitä olen silloin? Olen jo muutaman kerran palannut omaan tekstiini ja miettinyt asioita. Jopa yöllä heräsin uneen, joka käsitteli aikaa viiden vuoden kuluttua! Niin että kyllä on nyt tosi paikka.

Voi tietysti olla, että ihan vähän on pilkettä silmäkulmassa, vaikka tosikko olenkin. Äläkä suinkaan ota kaikkea kirjoittamaani tosissasi! Aika moni on jo haastettu tähän, joten haastankin Sinut, joka tätä nyt luet! Kerro, otatko haasteen vastaan.

---

Olen siis vuonna 2012 naimisissa miehen kanssa, joka täyttää joulukuussa 70 vuotta. Kumpikin olemme jo eläkkeellä, minäkin jo vihdoin ja viimein oikein laillisella vanhuuseläkkeellä. Jotenkin onnistuin olemaan juuri oikean ikäinen, vaikka eduskunta on taas muuttanut näitä ikämääräyksiä. Minua ei ole vielä ainakaan määrätty työhön takaisin, vaikka olenkin kuullut että moni tämän ikäinen on saanut käskyn terveyskeskukseen vielä vanhempia mummuja hoitamaan. Olin onnekas, kun silloin aikanaan pääsin eläkeputkeen. Olisinhan minä mieluummin jatkanut rakasta työtäni, jota vieläkin muistelen usein kaihoisasti. Pitivät silloin liian vanhana. Voi tietysti olla, että olivat oikeassa enkä olisi pitkään jaksanut jatkaa, kun jo silloin alkoi tulla niitä vaivoja.

Suunnittelemme parhaillaan miehen synttäreitä. Mietimme, järjestämmekö ne samaan tapaan kuin aikaisemminkin, matalalla profiililla. Vai panisimmeko oikein lehteen ja nettiin ilmoituksen? Kun kuusikymppiset jäivät pitämättä, niin ajattelimme nyt järjestää oikein isot ruokapidot. Toisaalta mietimme sitäkin, miten miehen jalat kestävät juhlapäivän. Pitäisiköhän jo nyt hankkia rollaattori tai pyörätuoli varmuuden vuoksi valmiiksi vai riittävätkö kyynärkepit vielä näiden juhlien yli? Jalat kestivät anopin ison 90-vuotisvastaanotonkin, vaikka tilaisuus oli pitkä ja suoraan sanottuna myös pitkästyttävä, sanoi mieheni, joka ei millään haluaisi ottaa rollaattoria. Nykyisin on kyllä aika kivoja malleja, joiden kanssa kehtaa kulkea kaupungillakin.

Miehen sairaseläke muuttui jo muistaakseni seitsemisen vuotta sitten vanhuuseläkkeeksi. Tuo muisti minulla vähän temppuilee, enkä aina saa kaikkia asioita mieleeni. Onneksi mies muistaa paremmin. Ei hän aina ymmärrä näitä muitakaan minun vaivojani, vaan pitää edelleen minua luulotautisen. Vaikka on hänkin pelännyt jo pitkään dementiaa ja siksi me molemmat luemme paljon, teemme ristikoita ja pelaamme nykyisin myös tietokonepelejä. Tai siis ennen niitä sanottiin tietokonepeleiksi, tätä uutta nimeä en ole millään oppinut. Tietysti pidän edelleen blogiani, joka täyttikin jo kuusi vuotta. Siitä en vieläkään ole maininnut mitään miehelleni, joka joskus ihmettelee, mitä minä oikein sen tietokoneen kanssa räpellän. Epäilee rahapelien pelauksesta, mutta se menköön vanhan miehen höperehtimisen tiliin, sanon hänelle. Siitä hän ei oikein tykkää.

Pihanhoito ottaa joskus koville, mutta onneksi vanhin lapsenlapsi on käynyt leikkaamassa taas tänäkin kesänä nurmikot ja tuli viime talven pahimpien lumisateiden aikaan oikein asumaan meille pariksi viikoksi. Osaahan iso poika, jo 14-vuotias, kulkea täältäkin kouluun bussilla. He muuttivat jo kolme vuotta sitten kauemmas, ostivat maalta talon, jossa nyt kasvattavat luomujuureksia ja pitävät lampaita ja vuohia. Tytär opetteli viime vuonna lypsämään ja tekemään vuohenjuustoa myyntiin. Tila ei yksin elätä heitä, joten työpaikasta kannattaa pitää kiinni, varsinkin kun tuo EU:n tukiviidakko kuulemma on aika arvaamaton. Kumma kuin sitä ei vieläkään ole saatu järkevämmäksi. Lisäraha tekee heille joka tapauksessa hyvää ja siksi poika tulee mielellään auttamaan, kun mummi maksaa palkkaakin. Ehkä me ostamme hänelle mopon ensi vuonna syntymäpäivälahjaksi. Niitä uusia vähäpäästöisiä sähkömopoja olemme jo vähän katselleetkin valmiiksi.

Parhaillaan tyttäreni on siis äitiyslomalla ja vävykin havittelee vanhempainlomalle jäämistä, kuten hän teki myös kolme vuotta sitten. Heillä on nyt aika vilske, kun kolmessa vuodessa on tullut kolme pikkuista. Kaksostytöt syntyivät tässä juhannuksen tienoilla. Voi voi, ei ole minustakaan oikein lapsenvahdiksi noin monelle tenavalle. Sen kyllä sanon, että kun sain uudet lääkkeet, jotka samalla pudottivat painoakin, niin olen kyllä ollut aika hyvässä kunnossa. Lonkat kyllä edelleen joskus vaivaavat.

Toinen tytär jäi sitten sinkuksi, niin että siltä suunnalta ei ole näköpiirissä lapsenlapsia. Mieheni kyllä aina ennen haaveili siitä, miten saattaa lempilapsensa vihille, mutta ei ole enää muutamaan vuoteen puhunut mitään tästä asiasta. Tytär elää täyttä elämää ilman perhettäkin, sillä työ on hänen elämänsä. Hän kyllä piipahtaa aika usein meitäkin katsomassa lentokentältä tullessaan. Etenkin hänen ruokatuliaisensa maailmanmatkoilta ovat kovin mieluisia.

Pojatkin elävät omaa kiireistä elämäänsä. Onneksi sentään miniät ja lapset kertovat kuulumisia sähköpostitse, mutta kun on tuota etäisyyttä, niin eivät he usein ehdi käymään. Toinen poika muutti toissa vuonna Ranskaan, Marseillen lähelle. Jaa-a, niin se aika kuluu. Vanhempi pojista täyttää pian 50 v. ja nuorempi heti perään. Ja ajatella, nuoremman tytär valmistuu jo muutaman vuoden päästä lääkäriksi. Harmillista, ettei hän päässyt Helsinkiin opiskelemaan, vaan aloitti viime vuonna Stuttgartissa. Toinen pojantytär lähtee ehkä ensi vuonna vaihto-oppilaaksi Etelä-Amerikkaan, kun Kiinaan on niin vaikea nykyisin päästä. Kaikkihan sinne änkeytyvät.  - Se on tämä nuorempi poika, joka tekee uraa laulajana siellä Ranskanmaalla. Sinne olemme ajatelleet lähteä ensi keväänä, kun tiedossa on yksi aika merkittäväkin konsertti. Poika pärjää hyvin ja lupasi maksaa meille liputkin.

Näin me täällä elelemme onnellisina ja kiitollisinakin siitä, että saamme elää yhdessä. Emme ole ajatelleet muuttaa Suomesta ja kotoa mihinkään. Luemme paljon, kuten ennenkin. Teemme sanaristikoita ja pelaamme tietokonepelejä. Jaa, tämän jo taisin sanoakin aikaisemmin. Kävelemme paljon, mutta vain lyhyitä matkoja kerrallaan. Koira kuoli vanhuuteen muutama vuosi sitten ja sitä meillä on vieläkin ikävä. Emme me kuitenkaan enää ota uusia elukoita. Kävellä tosiaan pitäisi paljon, mutta se on ollut varsinkin talven liukkailla hankalaa sen jälkeen kun kunta lopetti talvikunnossapidon kokonaan meidän kulmilla. Onneksi tuohon viereen on valmistumassa varsin kallis uusi asuntoalue, joten ehkä palvelutkin taas paranevat.