Kotona taas! Maailmaa on nyt parannettu oikein olan takaa. On syöty hyvin, on juotu hyvin ja on myös valvottu. Tosin enää tässä iässä ei valvota kahtakaan yötä peräkkäin, vaan jo toisena iltana mummut kömpivät nukkumaan varmaan ennen iltakymmentä.

Tässä sitä ollaan vasta menossa. Nokka on kohti Satakuntaa:

On ihanaa, kun on ystäviä, joiden kanssa voi jatkaa keskustelua siitä, mihin juttu jäi, sanotaan nyt vaikka kolme vuotta sitten. Meidän ystävyytemme on vuosikymmenten takaa ja sehän vain paranee vanhetessaan. Monet ilot ja surut on vuosien mittaan jaettu. Tiettyä etua on siitäkin, että juuret juontavat opiskeluajoille. Kun on paljon yhteisiä tuttuja, heidänkin kuulumisiaan on mukava käsitellä joskus lempeästi ihmetellen, joskus ärhäkämmin irvistellen. Koskaan ei kuitenkaan suoranaisesta pahansuovasti.

Tässä tullaan takaisin päin. Tuntuu kuin ruska olisi voimistunut muutaman päivän aikana. Lähtöpisteessä aurinko helotti sinisellä taivaalla, vaikka yö olikin ollut aika kylmä: plus kolme astetta.

Vielä Tampereen paikkeilla näytti näin upealta, mutta jo Hämeenlinnan korkeudella alkoi taivas olla pilvessä. Mitä lähemmäs kotia pääsimme, sitä harmaampaa oli. Kaikkein upeimmat punaiset haavat ja tummanvihreällä taustalla kirkkaasti keltaisena loistavat vaahterat vilahtivat niin äkkiä ohi, etten ehtinyt kuvata niitä ollenkaan. Muistiin ne jättivät kuitenkin ihanat jäljet, kuten koko reissukin. Mutta kiva oli tulla kotiinkin. Koira tosin osoitti mieltä  ja loikoili koko illan mielenosoituksellisesti toisessa huoneessa ja selkä minuun päin.