Kun nyt haluan äkkiä vessanpyttymainoksista eroon, oli keksittävät joku neutraali puheenaihe. Tämän päivän kellojen siirto on taatusti sitä: odotankin mielenkiinnolla kellomainoksia. Talossa on kelloja siellä sun täällä, itse asiassa joka huoneessa ainakin yksi kappale. Osa käy omia aikojaan, osa ei kävele ollenkaan. Osa edistää, osa jätättää. Takkahuoneen cd-soittimessa oleva kello eli koko kesän talviaikaa, kun sen näppylät ovat niin pienet, ettei niitä juuri erota ilman taskulamppua.

Vanha könninkello olisi vedettävä joka kuudes päivä, joten se saa useimmiten seistä. Tietysti, jos kellon muistaisi vetää, olisi sen rauhallinen raksutus ja kaunis lyöntiääni viehättäviä ääniä talossa. Kello on kuitenkin vedettävä viisareiden takia määräaikaan ja siinä se ongelma onkin. Kuka muistaa olla paikalla joka kuudes päivä juuri silloin kun viisarit eivät peitä vetoavaimen reikää?

Minusta kellonaikojen siirtely on tarpeetonta höpsötystä, mutta lehdestä luin, että eteläisemmässä Euroopassa tällä on ihan oikeasti vaikutusta energian kulutukseen. Kukaan ei tule kysymään minun mielipidettäni, mutta ainahan sen voi kysymättä kertoa. Koirakin hämmästeli aamulla, kun äiti ei millään meinannut lähteä ulos. Eläimille kellojen vekslaaminen on varmasti vielä hankalampaa kuin ihmisille. Niille on vähän paha mennä asiaa selittämään ja sitä paitsi meidän koira on hyvin tarkka aikatauluista.

Tämä päivän harmaus suorastaan huutaa kynttilöitä. Sen takia vaihdoinkin tuon kynttiläkuvan tänne. Valaisemisesta tuli mieleen parhaillaan menossa oleva kirja: J.K. Paasikiven muistelmat, osa 1. Ostin paksut kirjanjärkäleet, osat 1 ja 2 kirpputorin alennusmyynnistä muutamalla eurolla. Ostin ne melkein kuin vitsinä: olemme keskenämme usein naureskelleet, että jos ei muuta luettavaa keksi, voi aina lukea Paasikiven muistelmia.

Kirja yllätti minut täydellisesti. En olisi ikinä uskonut, miten mielenkiintoista ja valaisevaa luettavaa se on. Nyt on menossa vuosi 1945, aika jolloin valtiojohto pohti maan tulevaisuutta ja mm. menettelytapoja sotasyyllisyysoikeudenkäynnin varalle. Kirjassa on paljon sellaista, jota en käsitä, mutta paljon myös seikkoja ja tiedonsirpaleita, joista olen ollut autuaan tietämätön. Me emme tainneet edes lukiossa oikein kunnolla päästä näihin vuosiin. Tai jos ehdimme, emme käsittäneet. Jotkut ehkä käsittivätkin, mutta aika varovaisin sanakääntein varmaan silloin vielä näistä asioista puhuttiin. Nyt kun luen tätä kirjaa, ymmärrän senkin entistä paremmin.

Lähdenkin tästä valaistumaan lisää ja sytyttämään Simon-päivän kynttilän. En tosin taida tuntea yhtäkään Simoa. Meidän luokalla kyllä yhtä kaveria aikanaan sanottiin jostain täysin käsittämättömästä syytä Simoksi.