Väsynyt, mutta tyytyväinen olo. Ennen jouluaattoa minusta tuntui, että millään emme jaksa. Ei varmasti jakseta eikä ehditä, kun olimme hädin tuskin yksistä juhlista selviytyneet. Jaksoimmehan me kuitenkin. Nyt on väsyneen uupunut olo, kun kaikki jouluvierailut on tehty ja oma pesue ruokittu. Kaikki sujui suunnitelmien mukaan. Ruoka oli ainakin omasta mielestäni hyvää ja sitä totta totisesti oli riittävästi. Myös ruokavieraat olivat mukavia: eilen oli periaatteessa koko perhe koolla. Toisen miniän tytär oli joulupäivän isänsä luona, mutta hänetkin tapasimme aattona.

Olen pienestä pitäen tottunut siihen, että aattona ei enää aherreta, vaan kaikki on valmiina jo aatonaattona. Joulukuusikin on koristeltu silloin valmiiksi. Nyt meillä ei ole kuusta. Vinoilin miehelle vähän muovikuusesta, mutta sitä hän ei suostunut tuomaan taloon, muttei ostanut oikeaakaan. - Aikanaan ihmettelin suunnattomasti, miten anoppilassa tohotettiin pitkälle aattoiltaan, vaikka hyvin olisivat joutaneet järjestämään tekemisensä aikaisemminkin. Sen ymmärrän, että anopin piti paistaa piirakat viime hetkessä, mutta appi se vasta touhusikin. Kävin joulusaunassa jo aatonaattona, mutta sen verran tohotin minäkin viimeisten siivousten kanssa, että unohdin panna vihdan ajoissa likoamaan.

Aatto-ohjelmaamme kuului perinteiseen tapaan ensin joulurauhan julistus. Sen jälkeen kävimme joulupuurolla miehen veljellä. Sitten ajoimme veljeni ja etenkin vanhempieni luo toivottamaan hyvät joulut ja lopuksi vielä hautausmaalle. Veimme neljä kynttilää, kolme haudoille ja neljäs niitä muistellen, jotka ovat muualla, esimerkiksi juuri nuo mainitsemani ex-appivanhemmat.

Illan vietimme kahdestaan, kinkun kypsymistä vahtien, musiikkia kuunnellen. Olimme aattoaterialle ostaneet joitakin sellaisiakin herkkuja, joita ei oikein raaski koko porukalle tarjota. Maistelimme myös varsinaisesti joulupäivälle tarkoitettuja sillejä sekä miehen bravuuria sinappisilakoita. Hän teki majoneesin katkaravuille ja minä olin suolannut siikafileen ja tehnyt piimäjuuston. Lihapuolta edustivat kaupan herkullinen maksapatee ja pala savuporoa. Kinkkuakin pääsimme maistamaan. Yleensä emme harrasta snapseja, mutta nyt oli kyytipoikaa sen verran, että pieni snapsipullokin mennä hurahti melkein ohimennen sillien kanssa.

Joulupukkeja ei näkynyt kaupungilla. Tonttu kylläkin on edelleen pihassa.

Lahjat olivat hyviä - itse kun ostaa, ei tule sanomista. Ostin itselleni ja miehelle ison nivaskan kirjoja. Rakastan lahjoja, niiden hankkimista ja paketointia, mutta myös niiden vastaanottamista. Osa lapsista antaa meille joululahjan, joskus hyvin vaatimattoman, joskus vähän anteliaamman. Nyt oli sen vaatimattoman vuoro... Jollekin ei tule ilmeisesti edes mieleen, että vanhuksetkin voisivat ilahtua lahjasta, vaikka miten pienestä. Tämäkin kyllä kiitti meidän lahjoistamme oikein nätisti.

Tyttäreltä saimme kaksi kaunista käsipyyhettä ja suloisen kynttilän. Toiselta perheeltä tuli kaksi pyyheliinan ripustusnipsua, joten sikäli lahjat menivät hyvin yksiin! Ystävältäni saimme tänä vuonna vuohen, kun itse taisin viime jouluna ostaa hänelle kanoja. Se ilahdutti meitä todella paljon.

Mieskin suunnitteli ennen joulua minulle lahjaa, vaan ei ostanut. Kyseessä on valokuvaprintteri ja se kuulemma kyllä hankitaan. Hän ei uskaltanut yksin ostaa sitä, kun ei opettele käyttämäänkään. Kaipa se sitten on henkilökohtainen lahja, vaikka kiva olisi joskus saada vaikka miten vaatimaton koru, huivi tai jotain semmoista naisen mieltä hivelevää. On printteri tietysti parempi idea kuin vaikka paistinpannu... Etukäteen vähän vihjailin koruista - kun exäkin oli tiettävästi joka vuosi lahjottu mitä upeimmilla sormuksilla. Tämä rakas miehenpaska sanoo, että missä minä sellaisia tarvitsisin! Niinpä niin. Onneksi tilasin Kotilieden puodista huivin ja laukun, kun sattuivat ennen joulua silmään ja vanhat laukut ovat lahoamispisteessä. Kun ilmoitin myös miehelle tästä omasta lahjahankinnastani, niin ehkä hän laski sen omaksi ostoksekseen. Meillähän rahat ovat täysin yhteisiä.

Yksi asia, jonka haluaisin joulupäivänä tehdä, mutta jonka yli olen monena vuonna nukkunut, on aamukirkko. En haaveilekaan oikeasta kirkkoreissusta, vaan telkkarikirkosta, mutta nukuin taaskin pommiin. Kun olimme lapsia, kuuntelimme aina joulukirkon radiosta, sillä telkkarista ei ollut meillä ainakaan vielä tietoa. Kun me emme muuten tietenkään olisi heränneet siihen aikaan, kävi äiti tai isä aina laulamassa meidän hereille: "Kello löi jo viisi, lapset herätkää...". Muistan vieläkin sen tunteen, kun istuin keinutuolissa vilttiin kääriytyneenä, silmät lupsallaan ja melkein unessa kuuntelemassa jouluvirsiä. Saarnan aikana luultavasti jo olinkin täydessä unessa.