Eilen lähdimme päiväajelulle. Kohde oli etukäteen suunniteltu ja almanakkaan ajat sitten merkitty: Kellokosken kirkossa olisi urkukonsertti. Meille kummallekin käynti tässä erikoisen mallisessa puukirkossa oli - häpeä tunnustaakaan - ihka ensimmäinen. Tytärkin on asunut melkein naapurissa ja kirkon naapurissa olevasta päiväkodista olen hakenut lapsenlasta ties miten monta kertaa. Silloin kyllä mietiskelin usein, että tuollakin olisi kiva käydä. Käynnille ei sinänsä ole esteitä, sillä se on yksi naapuriseurakunnan vakituisessa käytössä olevista kirkoista, jossa järjestetään käsittääkseni kirkonmenot joka sunnuntai.

1475794.jpg

Poimin mukaani Tuusulan seurakunnan esitteen, jossa kirkko esitellään. Se on alun perin ollut Kellokosken kartanon ja ruukin kirkko ja valmistunut vuonna 1800. Kirkko siirtyi vasta vuonna 1960 seurakunnan omistukseen silloiselta omistajalta Fiskars Oy:ltä. Käsittääkseni kirkko tuolloin kaipasi perusteellista restaurointia eikä moni paikkakuntalainenkaan edes tänä päivänä taida tietää, miten viehättävä tuo pikkukirkko on. Esimerkiksi pieniin vihkiäisiin se olisi mitä viehättävin.

1475795.jpg

Esitteessä mainitaan, että alttaritaulun paikalla on aina ollut suuri kullattu risti. Kun sivelin noita silkinpehmeiksi kuluneita, vanhoja puupenkkejä ja ihastelin kirkon lempeää väritystä, oikein tunsin "historian siipien havinaa", kuten tapana on sanoa, kun ei keksi jalompaa ilmausta. Sitäkin mietin, miten omat esi-isät ja -äidit ovat astelleet kirkkoonsa. Tosin ilmaus on otettava vertauskuvallisesti, sillä en ole ainakaan kuullut, että yksikään  sukulainen olisi asunut juuri ruukin vaikutuspiirissä. He ovat olleet talonpoikaisväkeä, juuret kylläkin tukevasti tässä samassa savessa.  

Urut ovat hyvät, kehui mieheni, jota kovasti olisi himottanut itseäänkin ruveta soittamaan, mutta sehän ei tietysti nyt käynyt päinsä. Kuuntelimme nuoren, taitavan urkurin soittoa iloisina siitä, että olimme paikalla. Varsinkin tutut sävelet sykähdyttivät minua, kun en ole musiikintuntija: Bachin Toccata ja Fuuga d-mollissa ja erityisesti lempivirteni, Lindbergin Vanha virsi Taalainmaan karjamajoilta.

1475890.jpg

Ennen konserttia kävelimme katsomassa maisemia. Heti kirkon takana on patoallas ja koski, joka ryöppysi valtoimenaan ja syötti ilmeisesti valtakunnanverkkoon sähköä.

1475791.jpg

Patoaltaan takana on Kellokosken sairaalan rakennuksia.

1475787.jpg

Lapsena pelotti ajatuskin siitä, että joku  voi "joutua Kellokoskelle". Se ei suinkaan tarkoittanut kirkkoreissua tai töitä ruukilta, vaan joutumista pahakaikuiseen mielisairaalaan, hullujenhuoneelle siis, kuten silloin sanottiin. Sitä en osaa sanoa, oliko paikkakuntalaisilla itsellään samoja tuntoja. Mieheni, joka on kasvanut vähän lähempänä sairaalaa, tiesi että potilaita oli ainakin hänen kouluaikanaan tapana kutsua "potuiksi". Se ei ainakaan minun korviini kuulosta pahalta. Sairaala ja sen väki varmaan oli - on vieläkin - osa paikkakunnan normaalia elämää, kuten kuuluukin olla.