Kun tulee tiettyyn ikään, rupeavat kuolinilmoitukset kiinnostamaan. Se on kai pohjummiltaan oman elämän rajallisuuden tajuamista ja sitä, että on ohittanut vähintään puolimatkan krovuin.

Ensin pitää katsoa, onko tuttuja, sitten onko miten paljon omaa ikäluokkaa. Entäpä omien vanhempien ikätovereita? Pikkulapsia? Olen siis siinä iässä, jolloin luetaan kaikki kuolinilmoitukset, värssyjä myöten.

Tänään muistelen Sinua, hyvä kollega. Elit pitkän elämän, melkein 90 vuotta. Tapasimme vain kerran, mutta jätit lähtemättömän jäljen muistiini. Silloin, lähes 10 vuotta siten kerroit elämäntarinaasi. Hymyssä suin, vaikka olit varmasti nähnyt ja kokenut monenlaista pitkän ja ansiokkaankin urasi aikana. Olen monta kertaa jälkeenpäin miettinyt, mitä sinulle kuuluu ja viimeksi ajattelin tapaamistamme vain muutama viikko sitten. Tänään luin kuolinilmoituksesi.

Haikeutta lisää myös lähisukulaisen perhettä kohdannut suru. Lähtö ei tullut äkkiarvaamatta, mutta liian pian kuitenkin, kuten varmaan aina.

Pääsin eilen sukutaulujen kopioinnissa kohtaan, joka koskettaa meidän talomme entistä isäntäväkeä. Se on surullista luettavaa.

Palataan vuoteen 1869. Perheen esikoispoika puolitoista vuotta vanha Kalle Oskari. Hänelle syntyi pikkusisko, joka kastettiin Juliaksi. Kävi kuitenkin niin, että sekä äiti että molemmat lapset haudattiin samana päivänä. Liikkeellä oli kurkkumätää, johon ainakin pikkupoika kuoli. Äiti menehtyi lapsivuoteeseen kahta päivää myöhemmin. Vauva kuoli kolmen päivän päästä.

Elämä kuitenkin jatkui: isällä oli heti katsottuna uusi emäntä ja taisivat pullatkin olla uunissa jo hautajaisten aikaan. Häät olivat puolen vuoden päästä ja lapsi syntyi tasan 8 kuukautta hautajaispäivän jälkeen. Mutta uusikaan onni ei jatkunut pitkään. Emäntä menehtyi vain 44-vuotiaana. Leski-isälle jäi kuusi lasta, joista vanhin oli 15 ja nuorin vain puolivuotias.

Kolmatta emäntää ei taloon enää tullut eikä yksikään lapsista koskaan avioitunut. Isä puski tarmonsa kunnalliselämään ja kuului mm. vasta perustetun säästöpankin isännistöön. Taloon tuli sanomalehtikin, mikä oli tuohon aikaan harvinaista. Näin ollen ei ihme, että myös lapsista kasvoi aktiivisia vaikuttajia paikkakunnalle. Sitä en uskalla edes arvailla, johtuiko heidän naimattomuutensa isän onnettomasta kohtalosta, äidin sairauden pelosta vai jostain muusta syystä, mutta joka tapauksessa sukuhaara sammui ja talo joutui suvun ulkopuolelle. Siksi on ollutkin huikeaa löytää sukuyhteys heistä omaan sukuuni. Kaukainen lanka, mutta lanka kuitenkin.