Minä jo ehdin riemuita toisessa osoitteessani siitä, miten vanhukset pian ovat yhdessä kotona. Äidin piti päästä tänään kotiin, mutta taas tuli uusi mutka matkaan. En lähde selostamaan asiaa enkä tilannetta, mutta se kyllä järkytti. Jos kyse ei olisi omasta äidistä, voisin sanoa, että koossa on aika keitos.

Kaikki muutokset taitavat olla lyhyitä, mutta entistä varmempia askelia kohti auringonlaskua. Nyt ainakin otettiin yksi askel. Huomenna tiedämme taas enemmän, esimerkiksi sen, uskaltaako sairaala laskea häntä vielä kotiin. Molempien vanhusten kannalta se olisi suotavaa. Itse ainakin toivoisin saavani viettää viimeiset aikani kotona oman miehen kainalossa.

Isällä on yksin kovin ikävää ja ikävoi äitikin kotiin, vaikkei ehkä aina tiedä missä se ikävöimänsä koti on. Meidät hän kyllä tunsi eilen, kun kävimme miehen kanssa katsomassa, mutta kun kerroin lapsenlapsen lähettämät terveiset, niin mummi tuntui aika epävarmalta. Lapsenlapsenlapsesta en sen takia maininnut sanaakaan.

Ja mikä olikaan itselläni ensimmäinen lohtuvirsi, joka rupeaa tänään soimaan päässäni? Ikivanha pyhäkoululaulu Musta Saara!

Tätä ei lauleta nykyään täysin epäkorrektien sanojen ja vähän loppuvärssyjen sisällönkään takia, mutta minun lapsuudessani laulussa ei ollut mitään sopimatonta. Pyhäkoulussani ainakin Narisen täti laulatti tätä meillä ja voin kuvitella, että myös äiti on oppinut laulun  jo lapsuudessa, ehkä omalta äidiltään. Minulla ei ole aavistustakaan sävelen tai sanojen kirjoittajasta, mutta sanat löysin googlettamalla. Sävel ja ensimmäinen värssy olivat jo valmiiksi päässäni.

"Ei taivahassa kuolon vaaraa,
ei kyyneleitä, yötäkään”.
Näin lauloi kerran musta Saara,
pien’ neekerlapsi hyvillään.

Taivaassa Herra tuskat poistaa
ja huokaukset kokonaan.
Siell’ Herran kasvot mulle loistaa,
siell’ luonaan aina olla saan.

Kun istuin sängyn laidalla käsi äidin kädessä, niin hänen sormensa tuntuivat niin kovin hentoisilta. Vaikka jokainen käynti on kuin viimeinen tervehdys, niin siitähän emme voi tietää mitään.