On ihanaa huomata, että silloin kun on vaikeaa, on myös ystäviä vierellä. Kukkia kiitokseksi! Kuvaan muuten pääsi vahingossa matoja etsivä räkättirastas. Eteisen ikkunasta en ole tainnut kovin usein tätä kuvatakaan.

Eilisten uutisten jälkeen tosiaan tuntui, että tämä enää tästä puuttuikin. Miettikääpä, mitä tekee mummu saatuaan vaatteet päälleen ja luvan lähteä kotiin? Juu, juuri niin hän teki ja sitä me olemme koko ajan pelänneetkin.

Nyt äiti on kotona, väsyneenä mutta toivottavasti onnellisena. Hänellä on todennäköisesti vähän uusia mustelmia, mutta kaikki paikat onneksi muuten ehjinä. Nyt varmaan lepo omassa kodissa on parasta lääkettä ja näin sairaalakin arveli. Tämä tauti ei kuitenkaan ota parantuakseen. Sovimme veljeni kanssa, että ainakaan meidän huushollista ei ihan lähipäivinä lähdetä vierailulle, paitsi tietenkin jos tulee uusia käänteitä.

Käänteitä voi tapahtua minä hetkenä hyvänsä. Äiti oli ollut tänään kovin poissaolevan tuntuinen - eikä kuorikaan ole enää saman näköinen kuin ennen. Sitä paitsi isä ei ole ollenkaan niin hyväkuntoinen kuin mitä esittää. Taisin jo aikaisemmin kertoa, miten yksi ystäväni muistutti, että kun rukoilee jotain, niin pitää varautua siihen, että pyyntö myös toteutuu. On varmaan sopivaa pyytää ainakin sitä, että kun aika on täysi, niin he saisivat lähteä yhdessä, käsi kädessä ja - kuten miehelläni on tapana sanoa - huomata aamulla heräävänsä kuolleina.

Onnekseen äiti ei muista. Aikanaan ja vielä varsin vanhanakin hän oli aktiivisesti monessa mukana, järjestöaktiivi, eikä suinkaan mikään rivisisar takarivissä. Samaa voi vähän sanoa isästäkin. Sellaisten ihmisten soisi lähtevän tästä elämästä kunniakkaasti ja kaatuvan saappaat jalassa.

Äiti on viimeiset viikot liikkunut ketterästi ajasta ja paikasta toiseen, ollut milloin lapsuudenkodissa, milloin koulussa, milloin Kaunialan kuntoutuskeskuksessa, mutta ilmeisesti kaikkein vähiten hän on ollut omassa kodissa, jota itse oli suunnittelemassa ja rakennuttamassa puoli vuosisataa sitten. En tiedä, miten isä sen kestäisi, jos puoliso olisi taaskin tekemässä lähtöä ja pakkaamassa tavaroitaan, kuten isän sairaalaoloaikana teki moneen kertaan. Vaikkei hän oikeasti karkaisikaan, niin se pelko kuitenkin on aina mielessä. Nyt kun siitäkin on jo kokemusta.

Kotisairaanhoito on jo remmissä, tosin vasta kartoittamassa hoitotarpeita, mutta siitä se lähtee ja eiköhän heitäkin ole prepattu etukäteen. Myös veljeni on valmistautunut esittämään oman näkökulmansa todellisesta tilanteesta ja avuntarpeesta.

Nämä meidän nuoret ja reippaat vanhuksethan eivät tarvitse omasta mielestään mitään apua. Avun vastaanottaminen ja pelko oman itsemääräämisoikeuden menettämisestä varmasti onkin se vaikein paikka. Jos isälle rollaattori oli kova pala, niin äidille se on sitäkin vaikeampaa, jostain vieraan ihmisen tekemistä intiimipesuista puhumattakaan. Nyt on pakko keskustella muutenkin erilasista apuvälineistä, kuten kaiteista ja luiskien rakentamisesta. Niitä molemmat ovat ainakin aikaisemmin vastustaneet kaikin voimin. Vain hoitokotiin joutuminen on niitä pahempi vaihtoehto.

Totta kai olen iloinen siitä, että he ovat nyt yhdessä kotona. Kunnioitamme ehdottomasti heidän haluaan olla mahdollisimman pitkään omassa kodissaan. Viimeksi yhdessäoloa kesti vajaa vuorokausi... eli helppoa tämä ei varmasti tule olemaan kenellekään ja siksi omatkin ajtukseni ovat kovin ristiriitaiset.