Tuossa kun luin päivän nettiuutisia, niin jopas jäin ihmettelemään muutamaa lapsiin liittyvää juttua.

Miten kolme- ja nelivuotiaat pääsevät missään olosuhteissa käsiksi pyssyyn ja voivat ampua pamauttaa mummoa? Sehän ei ole ihme, että rupeavat leikkimään aseen kanssa, jos sellaisen näkevät, mutta mitä tekivät kaikki paikalla olleet aikuiset? Katselivat silmät pyöreinä vai olivatko sen verran päissään, että katselivat huvittuneina siksi kunnes poksahti? Tai ehkä on tavanomaista mennä kahvittelemaan toiseen huoneeseen ja jättää lapset pyssyn kanssa ja mummo vartijaksi. No, minähän en asiasta tiedä tämän enempää, mutta lapsiparka ainakin saa nyt kriisiapua. Eikä mummokaan kuollut.

Tampereella on keksitty Todellinen Säästökohde. Pannaan opettajat maksamaan ruoastaan. Tähän asti kouluruoan on saanut niin sanotusti nauttia ilmaiseksi silloin kun on samalla joutunut valvomaan oppilaiden touhuja. Moni opettaja varmaan kiittää kädet kyynärpäitä myöten ristissä viisaita kaupungin isiä. Nythän he sitten saavat varmaan rauhalliset ruokailutilat, missä voivat kaikessa rauhassa nauttia yli neljän euron hintaisesta ruoka-annoksestaan taikka kotoa tuomistaan eväistä. Kaupunki tietenkin järjestää ruokasalissa mellastaville mukuloille valvonnan jollain muulla tavalla viimeistään sitten, kun kersat ovat ensin kaikessa rauhassa hajottaneet paikkoja.

Tietääkseni kouluruoka ei yleensä lopu kesken eli sitä riittäisi hyvin valvojaopettajillekin, sillä jämiä ei saa ostaa kotiin enempää keittäjät, köyhät naapurit kuin naapurin porsaatkaan, vaan kaikki loppu lennätetään biojätteeseen. Jotkut rohkeat taitavat sentään lämmittää jämiä kouluateriallekin seuraavana päivänä. Kumma juttu, jos sapuska ei kunnon kylmiössä säily edes seuraavaan päivään. Meillä ainakin ruokaa syödään useampanakin päivänä peräkkäin eli niin kauan kun sitä riittää eikä kompostiin mene ruokaa kuin äärimmäisen harvoin.

Joku päättäjä on varmaan ajatellut, että opettajilla on muutenkin kaikenlaisia turhia etuja, pitkiä lomia sun muuta. Pois vaan! Vastaavia hölmöläisten hommia tietysti löytyy monesta muustakin kaupungista, mutta olkoon tämä esimerkki sen kunniaksi, että alkoi lapsenlapsen viimeinen lomaviikko. Ei sillä, että minulla olisi mitään tamperelaisia vastaan, mutta en joka viikko viitsi haukkua kotikaupunkiakaan.

Syysleimu eli floksi aloittelee kukintaansa.

Olen minä muutakin tehnyt kuin netissä roikkunut. Itse asiassa aika paljonkin siihen nähden, että meillä vielä ollaan vähän puolikuntoisia. Mies leikkasi nurmikkoa ja minä poimin marjoja. Kumpikin tähyili taivaalle: alkaako sataa. Ei alkanut.

Mehua on keitetty toissapäivänä poimimistani punaherukoista ja vatuista, jotka olivatkin jo viittä vaille homeessa, mutta joka tapauksessa annos mehua odottaa nyt purkitusta. Puoli ämpärillistä vasta poimittuja marjoja pitäisi vielä ottaa käsittelyyn eli survoa ja pakastaa.

Sitten vielä aivan toiseen aiheeseen. Löysin mielenkiintoisen, mainontaa käsittelevän kirjan, jonka lukemista vasta aloittelen: vuonna 1924 Otavan julkaiseman Gustaf Strengellin teoksen "Nykyajan ilmoitusreklaami, sen luonne ja vaikutuskeinot". Voi olla että palaan tähän tarkemmin, sillä tässä taitaa olla aineksia omaksi sivukseen. Strengell oli taiteen moniottelija, arkkitehti, kirjailija ja kriitikko, joka eli 1900-luvunvaihteen molemmin puolin, kuoli 1930-luvulla.

Kirjan mottokin on viehkeä: "Tämä kirja ei tavoittele käytännöllisiä tarkoitusperiä, vaan saa kiittää synnystään yksinomaan tekijän mielenkiintoa siihen peräti kuvaavaan ajanilmiöön, mikä reklaami on." Tällaisen esipuheen jälkeen ei voi muuta kuin ruveta lukemaan!