Vuosi on vaihtunut hyvissä merkeissä, jos ajattelen omaa, mieheni ja muunkin perheen elämää. Lepäillessä, lökötellessä, lukiessa, uuden blogin värkkäämisessä.

Silti jotain surullista ja haikeaa on selvästikin ilmassa. Uudenvuoden aaton kauhuteot kauppakeskus Sellossa, joka on taas yksi lenkki väkivallan ja pahan ketjussa, pysäytti varmaan meidät kaikki.

Nyt en kuitenkaan tarkoita tätä silmitöntä väkivaltaa, vaan lukuisia lähi- tai tuttavapiirin kuolemantapauksia viime vuoden aikana. Niitä on todella harvinaisen paljon. Tietysti mekin olemme siinä iässä, että musta palttoo ja hautajaisvaatteet pitäisi olla aina valmiiksi prässättyinä. 

Keväällä kuoli mieheni serkku, sitten lankoni äiti ja sitten iäkäs tätini. Koko kesän pelkäsimme, miten omien vanhempien käy. Kun siitä selvisimme ja heidän tilanteensa rupesi näyttämään paremmalta, tulivat seuraavat suruviestit. Oman perheenjäsenen isä, meitä paljon nuorempi, kahden ystävän isät,  vanha perhetuttava ja kollega. Nyt viimeksi tänään lehdessä oli kuolinilmoitus mieheni ex-ystävän, oman kaukaisen sukulaisen poismenosta. (Exällä en tarkoita naisystävää, vaan hyvää, pitkäaikaista poikakaveria, josta maailma sitten vieroitti.)

Kuin pisteenä iin päälle alkoi isä eilen jutella ajatuksistaan ja toiveistaan heidän tulevien hautajaistensa suhteen. Kuten isä sanoi, niin vastaan ne joka tapauksessa tulevat. He olivat äidin kanssa keskustelleet asiasta juuri edellisenä iltana, varmaan tuon yhteisen tuttavamme poismenonkin siivittämänä.

Tämä oli varmaan ensimmäinen kerta, kun isä näin avoimesti antoi meille neuvoja ja osviittaa. Samalla hän totesi painokkaasti sen, minkä me lapset toki tiedämme: jos hänen aikansa on ennen äidin lähtöä, niin äiti ei pärjää päivääkään yksin ja silloin kaikki järjestelyt ovat meidän vastuullamme. Isää varmaan helpotti se, että hän vihdoinkin uskalsi puhua tästäkin edes muutaman sanan verran. Luultavasti hän puhuu saman muillekin lapsilleen, ja hyvä niin.

Ehdotin, että he kirjoittaisivat vielä toivomuksiaan paperille  ja luulen isän niin  tekevänkin, sillä äidin muisti on harva kuin seula. Ajattelen, että asioiden läpikäyminen vielä paperilla voisi helpottaa heidän pohdintojaan. Isällä järki pelaa erinomaisesti  ja äiti on kokenut, hyvä kirjoittaja. Jos nyt enää pystyy kirjoittamaan, sitä en tiedä. Pääsääntö tuli selväksi: "Ikuisiksi ajoiksi ostettu" tontti on odottamassa Paijalan hautausmaalla lähellä koko muuta sukua aina isoisän isoäidin hautaa myöten. Siellä mummin ja vaarin vieressä olisi tilaa vielä meille monelle. 

Vanhempani tuntuvat olevan sinut asian kanssa ja miksi siis emme mekin?Vaan kukapa meistä lähtönsä hetken tai järjestyksen tietää.