Täällä käyn varmaan jatkossakin, jos löydän sivulaatikoihin kivaa kirjoitettavaa.

Mukavaa loppukesää!

Nopea silmäys kertoi jo aamulla, että pahempia vaurioita ei ole sattunut meidän pihassa kuin se, että trampoliinin  peitto on lentänyt nurmelle. Joutikin lentämään, vaikka kukaan ei ole tarvinnut vielä tänä kesänä trampoliinia. Talon emäntä ehkä kiipeää sen syliin jossain vaiheessa aurinkoa ottamaan?

Pakko pihahommien yhteydessä on väärä sana. Eivät ne vastenmielisiä ole, mutta kun kesävesi on vielä ns. sattuneista syistä virittämättä, niin ei minullakaan ole ollut suurta inspiraatiota kantaa vettä kastelukannuilla eli olen ollut laiskaakin laiskempi. Nyt on vettä tullut sen verran, että ulkona ei tarvitse kastella, kasvihuoneessa kyllä. Mies korjasi hajonneen kasvihuoneen ennen sateita ja nyt minulla on tomaatin ja kurkun taimet odottamassa siirtoa laatikoihinsa. Jahka saan vettä rahdattua ensin niihin laatikoihin. Kasvilaatikoina toimivat hyvällä menestyksellä Orthexin ruskeat muuttolaatikot. Kahvoista niitä on kiva liikutella tarvittaessa, joskin kahva-aukoista tuppaa multa ja vesi ulos.

Kävimme ostoksilla Honkkarissa, kun mies himoitsi tarjouksessa ollutta tuhka-imuria. Sellainen ostettiin. Edellinen oli susi, moottoriton surkimus. Saa nähdä, vastaako tämä vajaan kolmenkympin hintaansa.

Nyt yksi näistä sukulaisista kertoi ikävän uutisen, joka sai äsken vedet tulvimaan silmistäni. En kerro tarkemmin yksityiskohtia, sillä lukijoista joku mahdollisesti tuntee perheen. Pidän sitä lähes todennäköisenä.

Siellä kuitenkin tarvitaan nyt tukevia enkelijoukkoja eikä ihmeidenkään tarvitse olla poissuljettuja.  Nimittäin perheen tytär, pienten lasten äiti, on sairastunut erittäin vakavasti. Vaikeat hoidot on edessä, leikkaus ehkä, jos sitä ylipäätään pystytään tekemään. Niin että tassuja saisi laittaa ristiin, tämän lupasin pienokaisten isovanhemmalle, joka minulle kirjoitti.

Onneksi joku vaisto käski tallentamaan kuvat ja sukututkimusmateriaalin erikseen, joten ne toivottavasti ovat tallessa vaikka kone meni.

Toinen viesti koskee omaa bloggaustani. Perustin uuden blogin nimeltä Villiviinin blogi. Sisältö. sekametelisoppaa, toisin sanoen yleistä jaarittelua. Tätäkään ei suljeta, vaan eiköhän ainakin puutarha- ja luontoasiaet ole täällä tästä eteenkinpäin.

Kun ruokamiehiä oli yhteensä 15 kappaletta me itse mukaan luettuna, niin oli siinäkin jotain pientä tekemistä. Tarjolla oli mm. lammaspaistia ja paistoliemestä tullutta kastiketta sekä valkosipuliperunoita. Näiden lopuista riitti riitti vielä tämänkin illan ruoka, no muutamalla nakilla höystettynä. Jälkiruoan viimeiset lusikallisete upposivat aterian jälkeen lastenlasten suihin ja kakun lopun pakkasin viemisiksi vanhuksille, kun siellä eilen kävimme.

Vaikka periaatteessa olen kotimaisen ruoan kannattaja, niin jos vierasmaalaista lammaspaistia saa alle vitosen kilo ja kotimainen maksaa noin 20 euroa, niin ei kauan tarvitse miettiä, kumpaan päädyin. Pässejä oli sentään varattava kolme kappaletta.

Paistoin sunnuntaina kaksi ensimmäistä ja maanantaina kolmannen. Marinoin ne ensin piimässä, jossa oli rosmariinia, vähän suolaa ja pippuria mausteena, taisi olla luraus rypsiöljyäkin. Sitä ennen perkasin paisteista kalvot ja näkyvät rasvat pois. Pienet paistit - karitsaa kaiketi - tuppasin tiukasti rinnakkain vuokaan valkosipulin kynsiä unohtamatta. Vapaisiin koloihin mahtui mukavasti toistakymmentä tavallista sipulia.

Salaatti oli ihan tavallinen:

Kastike oli takuuvarma: pari silputtua valkosipulinkynttä, vähän sokeria ja suolaa, mustapippuria, loraus valkoista balsamicoa ja vähän isompi loraus rypsiöljyä. Sekoitetaan tässä järjetyksessä ja tarjotaan erikseen, jolloin jokainen voi ottaa tai jättää.

Mies aina muistaa muistuttaa perinnemunista eli sipulinkuorilla värjäämisen jalosta taidosta. Niinpa paketoin malliksi kaksi munaa kuoriin ja sen jälkeen vielä nyyteiksi valkoiseen kankaaseen, jotka suljin punaisella puuvillalangalla ja keitin tavalliseen tapaan. Ihan kivan näköisiä pöytäkoristeita niistä tuli, mutta enpä tainnut muistaa ottaa kuvaa.

----- @@@@-------

Toisen tyttären polvileikkaus oli ja meni. Vihdoinkin! Hän soitti iltamyöhään ensimmäiset kuulumiset ja kaiken pitäisi olla hyvin. Aluesairaalan huono jälki eli siis edellisen leikkauksen töppäykset on nyt korjattu ja polven pitäisi olla työkunnossa vielä ennen vappua.

Nimittäin, käytiin päiväkahvilla mummulassa. Isä istui lueskelemassa, äitiä ei näkynyt. Juttelimme hetkisen ja olisimme voineet keskustella paljon kauemminkin. Isä pääsi purkamaan huoltaan äidin kaiken aikaa huononevasta kunnosta. Pahantuulisuudesta, muuttoaikeista (!), mustasukkaisuudesta (!!) ynnä muista aiheettomista syytöksistä. Paha Altzheimer valtaa alaa enemmän ja enemmän.

Sitten isä rupesi keittämään kahvia ja lähetti minut herättelemään muoria päiväunilta. Sekin on pahasta, jos tämä kuulee puhuttavan jotain selän takana ja kuten olen maininnutkin, tällä on korvat kuin kärpällä. Nytkin, siis myöhemmin käynnin aikana, rupesi tivaamaan mitä isä puhui toisessa huoneessa ja kun isä mainitsikin sanan "tytöt", oli se merkki uskottomuudesta ja epämääräisistä likkakavereista. Niitähän liki ysikymppisellä riittää. Äidin puheet eivät vielä varsinaisesti sisällä rivouksia, mutta läheltä liippaa sekin kauheus.

Mutta tarinassa taaksepäin: sänkykamari oli tyhjä. Telkkarihuone oli tyhjä. Äidin vanha työhuone oli tyhjä, tosin täynnä monenlaista nyyttiä ja nyssäkkää, joihin ilmeisesti oli pakattu omaisuutta. Seinille oli ilmestynyt lisää vanhoja muistoja ja valokuvia äidin vanhemmista.

Ovi oli visusti kiinni, samoin ovi vintinrappuun, kuten kuuluikin olla. Vinttiin meneminen on jo ajat sitten ollut jyrkästi kiellettyä, mutta siellähän se muori nyt istui ovien takana ja luki ehkä vanhoja rakkauskirjeitään tai mitä lie papereita. Vintinrapun valokin oli sammutettu, ettei vaan kukaan huomaisi, missä sitä ollaan. Yhtenä päivänä muori tulee pää edellä alas, kuten on ennenkin tullut.

Isä puhui jo ns. kahden kesken aika avoimesti vaihtoehdosta Hoitokoto. Kun kysyin äidiltä itseltään tämän vointia ja kuulumisia, niin ei tietysti paremmin voisi olla, mutta ei kai tuossa sairaudessa omaa tilaansa voikaan tietää. Tai muistaa, mitä hetki sitten sanoi tai teki.  Voi itkujen itku.

Voin kuitenkin jo mainostaa, että muutama kukkakaali, porkkana ja ehkä perunakin valmistui ja sain letitettyä yhden sievän pullapitkonkin vähän kuivahtaneesta massasta. Pöydän lisäksi teen sellaista korkeaa, vanhanaikaista keittiön kaappia, jossa on kaksi avohyllyä ylhäällä, kaappi alhaalla. - Taitaa tulla seisova pöytä, sillä en vieläkään ole keksinyt mieleisiäni istuinten malleja. Pitäisi päättää ensin, teenkö penkkejä, jakkaroita vaiko tuoleja.

Muut oikean kodin pääsiäisvalmistelut, toisin sanoen huushollin siivous, ei erikoisemmin inspiroi. Onneksi ruokavieraat kahdelle päivälle on kutsuttu, mutta  vielä on paikallaan keksiä, mitä ruokaa heille tarjotaan. Lammasta tietysti ja valkosipuliperunoita, mutta mitä muuta? Lehdissä on vaikka millaisia reseptejä, jotka eivät kuitenkaan ole kivoja silloin kun tehdään ruokaa noin kahdelletoista ihmiselle. Tai siis minä teen eikä kylmätilaa ole rajattomasti käytettävissä.

Tämä nätti pohja on nimeltään Kukkaistapetti - yllätys, yllätys ja se löytyy Elegian Puvustamosta, jonne on linkki tuossa ylälaidassa.