Nimittäin valittaa tätä oloa sen enempää kuin että jos ei tämän päivän nukkumisesta ole hyötyä, niin huomenna soitan lääkärisedälle. Yöt ovatkin menneet vähän niin ja näin: joka vartin päästä olen herännyt yskimään. Selän takana on ollut kolme - neljä tyynyä eli olen ollut lähes istuvillani petissä. Ilmankos aamulla naama oli kuin sanonko mä minkä näköinen. On tästä taudista ollut sentään yksi etu: neljä kiloa on tipahtanut painosta, kun ei ruoka maistu. Kipeänä ei oikein jaksa lukeakaan. Kenkuttaa sekin, kun ei tässä kunnossa jaksa haistella kevättäkään. Ei jaksa eikä taida tukkoinen nenäkään toimia. Koira käytetään pikipäin lähimmän koivun juurella ja äkkiä sisälle. Isäntä yskii kuin haukkuva koira, joten ei ole yhtään paremmassa kunnossa hänkään. Mutta eiköhän tauti tästä väkisinkin joskus hellitä. Sanotaan, että hoidettuna kestää kaksi viikkoa, hoitamatta neljätoista päivää. 

Kun äsken kävin tavanomaisella blogikierroksellani, en voinut muuta kuin ällistellä monienkin huikeiden kakuntekijöiden taitoja. Miten joku ehtii ja jaksaa, puhumattakaan että viitsii väkertää sellaisia luomuksia? Eikä se taida ihan halpaakaan lystiä olla. Ainakin itse olisin hetken päästä vielä nykyistäkin suuremman seinän kokoinen.

Nyt hyppään aasinsillan eli SAK:n vaalimainoksen kautta toiseen asiaan: ruoan kunnioittamiseen. Hyvä että se mainos peruttiin, sillä se oli ainakin minun mielestäni harvinaisen epäesteettinen ja etova eikä varmasti miellyttänyt kaikkia SAK:n jäseniä, kuten palautetta oli tullut. Mutta miksi hitossa pitää ensin mokata ja hankkia vaikka miten paljon kritiikkiä, kun suoraselkäinen ja fiksu pomo olisi ymmärtänyt itsekin, että nyt leikitään aroilla asioilla? Tietysti on niinkin, että jollain on herkkyyttä ymmärtää, jollain ei. Viime vuosina tuo ruoalla leikkiminen on jotenkin muuttunut mainonnassa yhä sallitummaksi. Onkohan niin, että kun mainostoimiston nuoret juipit ehdottavat ties mitä hullutuksia, niin asiakasfirman keski-ikäiset tai etenkään vanhemmat (jos niitä nyt enää asiakaspuolellakaan nykyisin on) eivät kehtaa avata suutaan ja sanoa, että stop? Pelkäävät leimautuvansa tiukkapipoiksi? Mielestäni kysymys on sivistyksen puutteesta, kulttuurin ohkaisuudesta, silkasta lapsellisuudesta.

Ruoan pyhyys; Jumalan viljan kunnioitus on sattuneesta syystä ihmiskunnassa hyvin syvään juurtunutta. Itse olen suurten ikäluokkien lapsi, mutta kasvoin maalla enkä ole koskaan kokenut nälkää. Ei olisi tullut kysymykseenkään leikkiä ruoalla ja samaa sanoo mieheni, joka on kaupunkilaisperheen lapsi. Muutamaa vuotta vanhemmat, sota-aikana eläneet muistavat nälän oikein hyvin eivätkä kai nytkään leipäjonoissa seisovat huvin vuoksi jonota. Muistanpa minäkin, mitä kertoi lapsuudestaan ystävättäreni, joka kasvoi Helsingin Kalliossa. Kun jonkun naapurin parvekkeella roikkui vaikka jänis tai teeri, niin silloin kaikki pihan lapset tiesivät, että nyt sillä perheellä on ruokaa. Tämä itketti minua silloin ja itkettää vieläkin. Se tapahtui sodan jälkeen, ehkä 50-luvun alussa. 

Nyt minua alkaa oma paatoksellisuuteni itseänikin itkettää. Siihen en tähdännyt, kun aloin kirjoittaa tätä, mutta tajunnanvirran vuolaat vedet veivät mennessään. Tauti on tainnut panna pääni vähän sekaisin, mutta seuraavalla kerralla jotain muuta. Nyt taidan lopettaa ja marssia katsomaan, olisiko posti jo tullut.