Uskon säätiedotuksia, joissa kehutaan, että nyt talvi on tulossa tänne eteläiseenkin Suomeen. Tuuli on paukkunut koko päivän nurkissa ja se taitaa olla yltymässäkin. Äsken piti käydä oikein huhuilemassa, olisiko mies kääntynyt matkaltaan takaisin, kun ulko-ovi tuntui käyvän. Tiedän takuuvarmasti, että pistin oven lukkoon puoli tuntia sitten ennen kuin kömmin yläkertaan. Ei kai täällä kummittele? Tai oikeastaan, kyllä vanhassa talossa joskus kuulee kaikenlaisia ääniä. Talo natisee ja puhuu. Onneksi en ole nähnyt ketään tai mitään tuntemattomia hahmoja nurkissa liikuskelemassa.

Unta sen sijaan näin taas viime yönä. Mummi-vainaa oli rikas tehtailija, joka välttääkseen perinnön menoa miniälle, testamenttasi sen minulle. Samaan aikaan hän meni naimisiin meidän entisen kirkkoherra-vainaan kanssa. Siis vainajat kulkevat nyt unissani. Se ei varmaan tiedä hyvää? Jos nimittäin haluaa uniaan uskoa. Vähän höntti olo siitä kuitenkin on jäänyt koko päiväksi.

Meidän talon ensimmäinen isäntä 1800-luvun loppupuolella oli valistunut mies, joka puuhasi monessa mukana. Hän jäi varhain leskeksi, kun vaimo kuoli - olikohan se nyt kolmannen lapsen jälkeen - lapsivuoteeseen. Isäntä otti pikkusiskon uudeksi emännäksi ja tekaisi tämän kanssa vielä muistaakseni kuusi lasta. Siihen sekin emäntä kuoli ja isäntä eli ilmeisesti lopun ikäänsä leskimiehenä, tai ei ainakaan mennyt vihille. Varmaan hänellä ainakin oli palveluskuntaa, kun ehti mukaan kunnallispolitiikkaan ja otti mm. äkäisesti kantaa naapurikylän kartanoon suunniteltua pirtupannua vastaan. Vastustus ei auttanut.

Olen taas puhtia täynnä, kun olen lueskellut kirjoituksia esi-isien ja -äitien teoista ja toimista. Meidän vaarit ja isovaarit ovat touhunneet monessa mukana. Valtakunnan- tai maakunnantouhuihin he eivät tietääkseni osallistuneet. Vaari oli ainakin hetken aikaa kunnanvaltuutettu ja perustamassa osuuspankin konttoria, jota piti omassa peräkamarissaan. Kun hänelle ja perheelleen sitten tuli muutto naapuripitäjään, niin ilmeisesti kunnallispolitikointi jäi, tai en ainakaan ole kuullut sellaisesta.

Sen sijaan mummi ilmeisesti oli yhtä toimelias uudellakin kotipaikalla ja järjesti mm. isoja laskiaishippoja kylän väelle joskus 30-luvulla. Tämän olen lukenut yhdestä kylähistoriikista, sillä minulla ei ole muistikuvia, ei tietenkään 30-luvusta, kun en silloin vielä elänytkään, mutta asiasta ei ole myöskään kerrottu mitään. Miniä ja anoppi olivat kuin kissa ja koira, joten sen puolesta käsitän hyvin, miksei mukuloitakaan valistettu. (Vrt. viime yön uneeni.)

1078337.jpg

Tämä kuva on vuoden takaa, mutta samassa kaktuksessa on juuri saman kokoisia nuppuja nytkin. Mukava huomata, miten kukinta on joka vuosi samaan aikaan. Tämä siis on nyt nimeltään joulukaktus, muttta innostuu kyllä joskus kukkimaan pääsiäiskaktuksenakin.

Nyt ei muuta kuin mukavan viikonlopun toivotukset!