Kävimme eilen onnittelemassa äitimuoria, joka olikin suhteellisen virkeä kiikkustuolissaan ja kiitteli lämpimästi vävypoikaa serenadissta. Paikalla olimme vain me ja toinen systeri miehensä kanssa. Muut perilliset olivat kuka missäkin. Toisaalta hyvä, ettei väkeä ollut tuvan täydeltä ja toivoakseni vanhukset malttoivat mennä päivänokosille heti sen jälkeen kun olimme häipyneet. - Kutomani tiskirätit eivät saaneet suurta suosiota. Äiti kurkisti pakettiin, mutta ei edes ottanut niitä esille. No, mitäpä sillä on väliä, käyttää tai ei. Täytekakkumme meni pakastimeen, sillä pöydässä oli jo valmiina yksi kakku.

Yhtä asiaa olen jo vähän aikaa ihmetellyt. Mitä ihmettä on tapahtunut talon kaikille astioille? En ole kade, jos esimerkiksi äiti ja isä ovat lahjoittaneet tavaroitaan sisaruksille, sillä olen itsekin saanut joitakin esineitä. Itse asiassa mukavinta olisikin se, että he jakaisivat jo nyt eläessään tavaroitaan meille lapsille ja mielellään myös lapsenlapsille.

Mutta miksi he olisivat lahjoittaneet käyttökahvikuppinsa pois? Ainakin Myrna-kuppeja on ollut suunnilleen kaapillinen, osa mummini aikuisia vanhoja, mutta suurin osa ehkä 80-luvulla hankittuja. Kaapissa oli nyt lähinnä vanhoja, paripuolia, lohjenneita eri sarjojen kuppeja eikä juhlapöydän kattanut systeri ollut löytänyt sieltä pienelle joukollemme edes saman sarjan leipälautasia. Samoin talon ruokalautaset ovat nyt tuntemattomassa paikassa. Tämän tiedän siitä, kun ennen pakastimeen vientiä yritin etsiä kaapeista kakullemme sopivaa vatia. Kaapissa oli vain pari valkoista "kissankuppia" puurolautasiksi ja muutama matala, pieni ruokalautanen sekä epämääräinen joukko mukeja. Kaikki paremmat astiat olivat kadonneet.

Äiti on aina ennen ollut tarkka kattauksistaan ja koska talossa on usein käynyt vieraita, oli astioita taatusti tarpeeksi. Isolle perheelle on tarvittu ihan tavalliseenkin käyttöön lautasia sekä matalina että syvinä. Samoin me koko lauma olemme olleet takavuosina ainakin jouluna yhdessä syömässä eikä lautasia ole silloinkaan tarvinnut jonottaa. Tietysti yksi selitys on se, että kun he ovat joutuneet tyhjentämään yhden kaapin lääkkeilleen, on tavarat jouduttu siirtämään muualle.

Mutta muutakin on kadoksissa, esimerkiksi kakkulapiot. Systeri sitten kattoi pöytään pienen paistinlastan. - Olisikohan äiti ruvennut piilottamaan tavaroita? Täytyisikin muistaa kysyä, tietääkö veljeni mitään tästä asiasta.  Sitä äiti harrasti isän sairaala-aikana: pakkasi ja purki koreja, sillä hänhän oli talossa vain käymäseltään.

Vanhempani ovat ainakin näennäisesti olleet viime aikoina paljon virkeämpiä ja parempikuntoisen näköisiä, nyt kun molemmat ovat kotona. Mutta ovatko he oikeasti sitä? Näin he luultavasti pystyvät hämäämään kotisairaanhoidonkin luulemaan, että kaikki on hyvin, apua ei tarvita. Mikäs meidän tässä on ollessa, kotona. Äitikin luulee hoitavansa isää, eikä päinvastoin.

Kuulin vahingossa, miten isä valitti lankomiehelle väsymystään, mutta kun minä kysyin jaksamisesta, niin jaksoi hän ainakin narrata, että on hyvässä kunnossa. Lanko on tarpeeksi etäinen, joten hänelle voi kertoa. Samoin isä kertoo murheistaan veljenvaimolle, mutta ei pojalleen, joka kantaa heistä täyden vastuun, eikä meille muillekaan lapsille. Onneksi on sentään joku, jolle voi kertoa.