Kyllä vaan, oikein arvattu. Sarjassa "arkiruokaa" meillä keitetään tänään kieltä. Tiedän kyllä, että jo ajatus etoo joitakuita, mutta kun tähän ruokalajiin on jo lapsena tottunut, niin eipä mikään edo. Vanha vitsi on myös se, ettei syö toisen suussa ollutta. Kielestä olen muistaakseni kirjoittanut aikaisemminkin, mutta ei voi mitään: se on yksi talven herkkuruokiamme. Kesän myös.

Kaupassa ei ole kovin usein kieltä ja syynä kauppiaan mukaan on saatavuusongelma. Mutta silloin kun sitä on lihahyllyssä, niin me ostamme ilman muuta vähintään yhden kappaleen, siis nimenomaan naudan kielen. Possun pieniä kieliä on paremminkin, mutta minua ei niiden maku oikein kiehdo.  Muistutan myös suuresta ja tyyriistä herkusta: poron kielestä, jota syödään mm. savustettuna.

Hetken päästä pistän siis kattilaan kiehumaan huuhdellun, noin kilon painoisen naudan kielen. Mukaan lisään suolaa, muutaman mustapippurin, laakerinlehden, porkkanan, pari sipulia ja ehkä muutaman valkosipulinkin kynnen. Kun tikulla pistettäessä ei reiästä valu enää punaista verta, on kieli kypsä. Keittoajaksi varaan parisen tuntia, jotta kieli saa kaikessa rauhassa, hiljalleen kypsyä. Nahka on poistettava kuumasta kielestä, joten se kannattaa heti kypsymisen jälkeen nostaa jäähtymään sen verran, että sormet kestävät. Silloin pienellä veitsellä avustaen yleensä nahan saa isoina levyinä irti. Mutta jos tätä operaatiota ei tee ajoissa, on nahka nypittävä parin millin paloina. Liemestä voi tehdä pikkukastikkeen - mausteeksi piparjuurta - ja lopusta huomenna vaikka pohjan siskonmakkarasoppaan.

En varmaankaan tee tänään kastiketta, sillä keitetyn kielen lisäkkeenä on iso pussillinen ranskalaisia pakastevihanneksia: papuja, keltasipulia, herkkusieniä, punasipulia, paprikaa ja mausteena vielä erilaisia yrttejä. Jälkiruoan söin jo äsken: herkullisen Brunbergin pusun, joita ostin laatikollisen, mutta unohdin viedä lapsenlapselle.