Olen aina mainostanut sitä, että en näe pahoja unia. Viime aikoina olen niitäkin nähnyt, en tosin painajaisia. Viime yönä muun muassa riitelin sisarusteni kanssa testamenttiasioista. Onneksi useimmat unet ovat olleet mukavia ja tämäkin varmaan tuli edellisten päivien puheenaiheistamme.

Herättyäni kuulin valehtelematta hiljaisia askelia alakerrasta. En pidä itseäni vanhuudenhöperönä enkä takuulla ollut enää usessa. Kun myöhemmin lähdin hakemaan postia, niin olihan se meidän ulko-ovi lukitsematta, vaikka mies illalla muuta väitti melkein loukkaantuneena. Ovi oli peräti raollaan. Kaikki kamat olivat kuitenkin paikoillaan, myös miehen lompakko ja avaimet. Oma käsilaukkunikin roikkui tuolin karmilta kuten pitikin. Jos oikeasti joku olisi käynyt talossa, niin kaipa hän olisi jotain vienyt mennessään.

Ihmettelen edelleen selvästi kuulemaani askelten ääntä. Mutta kun joskus yläkerrasta kuuluu selvästi hiirten hyppelyä, niin miksei sama voisi kuulua alhaalta ylöskin? Hiiriä tosin ei ole näkynyt eikä myöskään hajua tuntunut pitkään aikaan, mutta parina iltana on jotain rapinaa kuulunut seinän takaa. Myös pikkuiset lumikon jäljet ovat säännöllisesti näkyneet terassin lumessa. Olisikohan se hiippaillut sisälle? Ääni olisi voinut olla myös kissan tassahtelua, mutta meillä ei ole kissaa eikä koiraa eikä talossa yhtäkään sellaista reikää, josta kissan kokoinen pääsisi sisälle. Ellei laskeudu savupiipun kautta.

Mies ei suostu uskomaan, vaan väittää minua luulotautiseksi tai joskus vaihtoehtoisesti myöntää, että vanha talo liikkuu ja ääntelee sen takia. Mutta minä kuulen talon elävän. Joskus se soi, joskus jopa laulaa. Puhetta en sentään ole kuullut enkä ikinä nähnyt yhtään haamuakaan. Talon yli satavuotinen historia on jotenkin vanhoissa hirsissä, katossa ja lattialankuissa. - Koiravainaan äänet kuulen edelleen silloin tällöin, mutta nyt ei ollut siitä kysymys.