Eilinen päivä oli alusta lähtien vähän masentava ja päättyi kaiken muun lisäksi vielä ilmiriitaan. Vasta aamulla tuli mieleen ex-anopin raamatullinen ohje: "Älä anna auringon laskea vihasi ylle". Ohje olisi täyttä kauraa yhä edelleen, mutta joskus niin vaikea, niin vaikea toteuttaa. Mutta uusi päivä kaiken muuttaa voi! Poimin aamulla itseni iloksi muutaman valkovuokon maljakkoon ja ajattelin aloittaa päiväni oikea jalka edellä.

Ilmeisesti mieskin oli eilen tavallista herkempi suuttumaan. Takana oli kummankin aito huoli lapsesta. Tämä isä on herkkä lapsensa arvostelulle ja kivahti minulle - täysin syyttä suotta - siihen malliin, että kiipesin saman tien omiin oloihini ja nukkumaan. Riidan aihe ei suinkaan ollut lapsen haukkuminen, vaan ihan muut asiat.

On se tietysti aina niinkin, että "hauku minun lastani, niin haukut minua". Sitä en aina muista ja  jos muistaisin, niin monelta harmilta välttyisin. Tämä lapsi on isälle erityisen rakas iltatähti, jonka arvostelemista yritän ihan tosissani varoa, kun tiedän miten helposti siitä syntyy skismaa meidän välillemme. Ja onhan se rakas tietysti minullekin, vaikkei minua varmaan koskaan oikeaksi äitipuoleksi hyväksytä. Mutta joskus vaan keittää yli.

Lapsukaisella on uskomattoman epärealistinen käsitys elämänsä hallinnasta. Nuorikin ihminen voi oppia hämmästyttävän nirsoksi, jos on esimerkiksi äidillään saanut korkean laatutason mallin. Silloin ei osteta vaatteita kirpparilta eikä halpahallista, ei mennä terveyskeskukseen eikä kuljeta linja-auton kyydissä. Isäkin mielestäni teki ison virheen aikanaan, kun tinki omista menoistaan hankkiakseen lapselle kalliit harrastukset. Nyt se sitten kostautuu. Tämä ei edes tunnu tajuavan, että ihmisen pitää itse elättää itsensä ja että raha ei kasva puussa.

Nyt kun tulot ovat tasan nolla euroa, niin menot silti ovat luultavasti suuremmat kuin esimerkiksi omat henkilökohtaiset menoni voisivat milloinkaan olla. Onneksi mies on sitä mieltä, että hänen kukkarollaan käynti on nyt lopussa. Tai niinhän minä ainakin luulen. Isommat summat eivät kylläkään voi minun tietämättäni hävitä tililtä ja muutamista kympeistä en sanokaan mitään.

Se on likan kunniaksi kyllä sanottava, että hän on kova työihminen, jos tarttuu toimeen. Eli jos on motivoitunut ottamaan esimerkiksi tarjotun työn vastaan. Nyt ei välttämättä sitä ole, mutta äitinsä neuvo olikin mennä sossuun. Kai minä suututin niin isän kuin tyttärenkin, kun kivahdin tässä kohdin, että ne menevät jotka kehtaavat.

Olen kai liian rehellinen, kun minusta yhteiskunta toimii vain siten, että itse kukin luovuttaa asiaan kuuluvat veropennoset yhteiseen kassaan eikä siirry harmaille markkinoille. Mutta tämä hyväkäs ei harrasta edes pimeää työtä, vaikkei työkyvyssä ole mitään vikaa. Minusta yhteiskunnan tuki kuuluu ennen kaikkea niille, jotka oikeasti sitä tarvitsevat.

Minä pahaa pelkään, että pikapikaa paukkaa työkkäristä karenssia ja mitä sitten kun sossu lyö luukut kiinni? Kenenkä kukkarolla silloin ollaan? Täytyy vain toivoa, että hän pääsisi hakemaansa oppilaitokseen, jolloin tulevaisuus olisi raameissa edes muutamaksi vuodeksi. Isänperintökään ei tule olemaan niin suuri, että sillä laiskamato eläisi, varsinkin kun isä toivottavasti on vielä pitkään elävien kirjoissa.