Me emme ole shoppaajia. Minä ehkä kiertelisinkin kauppoja, mutta kuljemme miehen kanssa yleensä kauppareissut yhdessä ja hän inhoaa kuljeskelua. Syynä on periaatteiden lisäksi oikeasti kipeät jalat eli hän ei pysty kävelemään pitkiä matkoja. Minua ei tietysti kukaan estä lähetemästä yksin kauppakierrokselle, mutta kun ei ole rahaa, niin miksi turhan päiten omaa mieltäkään pahoittaisin? Sitä paitsi hyppysiini osuu yleensä suunnilleen kaupan kallein vaate, tai siis osui silloin kun oli varaa osteskella niitä. Kirpputorilta osaan ostaa kirjoja ja astioita, en niinkään vaatteita.

Nyt kuitenkin olemme jo muutama viikko sitten todenneet, että ostoksille on pakko lähteä. Päivä paistaa miehen kalsareihin ja päällihousutkin ovat niin lahot, että uutta on saatava. Eilen lähdimme naapurikaupungin halpahalliin, jossa sijoitimme vaatetukseemme runsaat sata euroa. Sillä sai: kahdet farkut plus kahdet tukevat puuvillakankaiset housut, kolmet pitkät kalsarit, kuudet pikkuhousut ja kuusi paria sukkia sekä yhden puuvillaisen poolopuseron. Olimme aika tyytyväisiä. Tosin vasta äsken, kun vedin mustat kangashousut jalkaani, muistin että meillähän on karvaava koira. Olisi sittenkin kannattanut valita toinen väri.

Mutta kun nyt vaatevarasto tuli kerralla kuntoon edullisesti, törsäsimme sitten ruokaan. Kaupassa oli tarjolla poron soppalihaa, tosin se maksoi melkein 14 euroa kilo. Sitä kuitenkin ostimme ja keittelin koko illan luusoppaa: vettä, lihat, sipulia, valkosipulia, laakerinlehteä, pippureita, suolaa. Luissa oli lihaakin ihan kiitettävästi ja kun lisäsin kilon verran soppajuureksia ja pussillisen kukkakaali-parsakaaliseosta, niin saimme ruoan ainakin kahdeksi päiväksi, luultavasti kolmeksikin. Ja hyvän ruoan!