Eilen sadekuurot pauhasivat pitkin päivää. Vuoroin satoi, vuoroin paistoi. Kuurot eivät olleet pitkiä, mutta vettä tuli lujaa, ei siis mitään lempeää kesäsadetta. Ilta ei muutenkaan ollut lempeä. Flunssainen ja yskivät mies oli keikkatöissä ja kun häntä ei ruvennut kuulumaan kymmeneen mennessä kotiin, aloin pelätä. Rupesin miettimään, että matkalla on sattunut jotain. Kaupunkikin on täynnä festariväkeä ja vaikka mitä sairaskohtauksia voi tulla. Kiersin vain ympyrää enkä saanut aloitettua mitään. Saunassakin olin jo käynyt ja koira oli käytetty ulkona. Telkkarista ei tullut mitään, mitä olisin halunnut katsoa. Kirjakin tuli luettua loppuun. Tosin parikin lukematonta kirjaa oli pinossa, mutta kansilehtien mukaan ne olisivat täynnä tuskaa ja ahdistusta. Helpotusta toi sitten pitäjänhistorian osa II, jonka lukeminen vaati keskittymistä, kun mietin kylien ja talojen sijaintia tämän päivän kartalla. Ja mieskin tuli yhtenä kappaleena kotiin.

Olisi tuo voinut soittaa tai kertoa etukäteenkin, että tämä on niitä keikkoja, joilla menee pitkään. Varmaan ukko ajatteli ihan vilpittömästi, että eukko tajuaa tai muistaa muutenkin. En tajunnut. En liioin ollut arvannut panna ruokaa etukäteen uuniin, sillä yhdentoista aikoihin kotiin tuli nälkäinen ja väsynyt mies. Siellä se ruoka odottaa edelleen paistamistaan, mutta onpahan viikonlopun eväät valmiina. 

Pala juustoa ja lasillinen punaviiniä olisi puolenyön aikaan tehnyt kummallekin hyvää, mutta niihin emme olleet varautuneet, kun keikan piti jatkua heti aamulla. Jatkuikin, mutta ilman meidän talon edustusta. Ehkä käväisemme hakemassa sen viinin ja juuston tänään ja vietämme mukavaa terassi-iltaa huopaan ja talvitakkiin kääriytyneinä. Pilvet roikkuvat tänäänkin matalalla. Tämä on niitä viikonvaihteita, jolloin todella toivoisi poutaa ja aurinkoa taivaan täydeltä.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Illan hämärtyessä sitä vain alkaa nähdä kaikenlaisia hittusia.