Joku varmaan kummasti, mitä se tämä Villiviini nyt on töpeksinyt, kun kirjoittaa ihan höpöjä. Kas, sain jo eilen vai oliko toissapäivänä oikein komean kultakortin. Tämän:

1813774.jpg

"Blogging Friends Forever" - kiitos!

Sen myönsi minulle Akileijan Tia. Kiitän ja kumarran, sillä ainahan kaikenlainen kehu ja kiitos tuntuu mukavalta. No, tallensin tietysti jo hetipaikalla kortin ja säännöt, kun en heti ehtinyt reagoimaan asiaan. Niinpä sitten en ollenkaan enää tänään muistanut, että pitäisi vähän täydentää tekstiä. Senhän te jo tietty arvasittekin, että tämmöisiä höpöjä ne mummut ovat! Juu.

Here are the rules:

  1. Only 5 people are allowed to receive this award.
  2. Four dedicated followers of your blog.
  3. One has to be new to your blog and live in another part of the world.
  4. You must link back to whoever gave you the award

Ja sama suomeksi:

  1. Tunnustuksen voi antaa viidelle henkilölle.
  2. … joista neljä seuraavat blogiasi.
  3. Yhden täytyy olla uusi kävijä blogissasi ja asua eri paikassa.
  4. Sinun täytyy linkittää siihen blogiin keneltä sait tämän palkinnon.

Voi voi, nyt on pää tyhjä ja posketkin häpeästä punoittavat niin ankarasti, että en taida lähettää tätä kenellekään. Fiinimmin sanottuna, tehän kaikki olette ansainneet tämän! Ken haluaa, saa ottaa omatoimisesti ja laittaa eteenpäin.

1813793.jpg

Otin muutama päivä sitten kuvia meidän omenapuista.

Omput ovat vielä raakoja, mutta leivoin silti ihan herkullisen omenapiirakan. Palaan siihen ehkä myöhemmin.

Vielä tästä päivästä. Puoli iltapäivää kului tänään seurustelun merkeissä. Mukava naapurin pappa pysähtyi meidän portille, suoraan sanoen töllistelemään. Hän tarkkaili paitsi uutta parveketta, myös pihassa edelleen lojuvaa rojuläjää. Sivumennen sanottuna säntä oli parhaillaan kaatopaikkakeikalla, joten kyllä kasaa siitä koko ajan pieneneekin. Minä satuin ikkunasta huomaamaan tämän tarkkailijan ja kutsuin tietysti peremmälle. Isäntäkin siinä kotiutui ja niinpä keitin meille päiväkahvit. Pari tuntia taisi kulua ihan oikeasti rattoisasti rupatellen - pääasiassa naapuri oli äänessä - mutta seurauksena iltapäivän ohjelmamme meni iloisesti pyrstölleen.

Meidän piti käydä mummua ja vaaria tervehtimässä ja samalla lainaamassa veljeltäni jotain sirkkeliä, jolla rojupuuta olisi meininki pätkiä polttopuuksi. Se reissu jäi tulevaisuuteen, sillä miehellä on huomenna meno aluesairaalaan. Saimme sentään puusouvvin valmistelut käyntiin, kun aloittelin naulojen kiskomista mainituista laudoista. Kuulemma talossa on erikoistyökalu tähän tarkoitukseen, mutta se oli nyt sitten pantu niin varmaan talteen, ettei löytynyt mistään. Muijalle kyllä kelpasi sorkkarauta ja vasarakin. Mutta urakka otti niin voimille, että vieläkin tuntuu olo vähän huteralta vaikka lepäilin ja vietin illan rauhassa lueskellen ja vähän käsityötä virkaten. Kahdeksan lautaa enää odottaa huomista päivää ja naulapoikaa.

Huomenna minulla on hyvää aikaa kiskoa nauloja, kun jännitän miehen kotiutumista sairaalareissulta. Ensin hänellä on useampi koe ja sitten lääkäriaika heti perään. En tiedä pelottelinko entisestään vai rauhoitinko, kun sanoin, että me olemme joka tapauksessa jo sen ikäisiä, että minä päivänä hyvänsä voi kello lyödä kummalle tahansa tai ainakin ilmetä jotain vakavaa vaivaa. Niin se vaan on, mutta ehkä kannattaa ottaa murheet vastaan vasta silloin kun ne tulevat eikä surra etukäteen. - Herätyskello ainakin soi huomenna seitsemältä.

Ei enää taida olla ihme, etten muistanut tulla blogistaniaan käymään? Muutamalla tutun blogilla vierailin äkkipäätä jo aikaisemmin ja nyt lähden vielä pienelle kierrokselle.