Meidän viikonloppumme alkoi eilen leppoisissa merkeissä: juustoja ja punaviiniä. Tälle illalle olen varannut teatteriliput, joten ruokalista on suunniteltava helpoksi. Katsotaan, mies arveli ostavansa itselleen possun savupotkaa ja minulle mustaa makkaraa, mutta sehän nähdään kaupassa. Muuten viikonloppuun ei ole sen ihmeempää ohjelmaa tiedossa. Harjoittelen varmaan taas pyöräilyä, mutta on tunnustettava, että takamus on sen verran arka, että taidan tänään olla vähän varovainen. Nimittäin teatterin tuolit ovat aika epämukavat. Tietysti, jos näytelmä imaisee mukaansa, eivät kurjat tuolitkaan haittaa.

Niin siitä pyöräilystäni. Olen aloittanut varovaisesti ja pienellä vastuksella varmuuden vuoksi, mutta eilen taisi tulla ajeltua melkein 15 kilometriä ja minusta se on aika hyvä saavutus. Se oli kylläkin jaksotettuna neljään pätkään. Toteutui juuri se, mistä haaveilinkin: mummu pyöräilee monta kertaa päivässä aina silloin kun siltä tuntuu. Tämä alku tuntuu sen verran lupaavalta, että nyt vain täytyy pitää kiinni tästä ohjelmasta ja varsinkin vielä tämmöisen julkisen tunnustuksen jälkeen. Mutta kuten Iinekselle jo kommentoinkin, on tämä rakkine sen verran kallis ja rumakin vielä, että kyllä sen on nyt pysyttävä hyötykäytössä, kun kerran täydellisesti turmelee meidän kirjastohuoneemme. Sitä paitsi se on niin painava, ettei sitä kukaan siirrä varastoonkaan.

Tietysti oikeat asianharrastajat, kuten rakas aviomieheni vain esimerkin mainitakseni, eivät käsitä tätä ollenkaan. Hehän ajavat kesät, talvet kymmeniä kilometrejä ympäri maakuntaa. Minulle tämä kuitenkin on jo huikea saavutus, josta voin ja saan itse nauttia omaan tahtiini. Ja ehkä voin olla pikkiriikkisen ylpeäkin, KUN harrastus jatkuu. Painoa on nyt saatava alas, ehdottomasti, joten toivottavasti tästä on apua siihenkin.