Olen varmaan aikaisemmin maininnut, etten ole mikään kissaihminen. Perheestämme  minä olisin suvaitsavaisin kissoja kohtaan ja voisin jopa ottaa kissan taloon. Se ei kuitenkaan käy, sillä sekä isäntä että koira eivät ole kissojen ystäviä.

Lapsena minulla oli valkoinen, suloinen puoliangora, jonka nimi oli Tupu. Tupu sai vielä vähemmän angoran poikasen, jonka nimi oli Söpö. Kummankaan kohtalosta minulla ei ole muistikuvaa. Maallahan kissoja tuli ja meni, olivat angoraa tai ei. Joskus kissa meni niittokoneen terään, joskus ketun ruoaksi tai lähti omia aikojaan reissuun. Tupun kyllä hain pyörän tarakalla keikkuvassa pärekorissa ystävältäni.

Meillä siis ei ole kissaa. Sen sijaan pihapiirissä kissoja on rampannut vaikka miten paljon. Joskus menossa on ollut todellisia reviiritappeluita ja yksikin lihava musta-valkoinen asui ilmeisesti monta vuotta talon alla. Viime aikoina on ollut hiljaista. Ehkä kissaihmiset ovat muuttaneet pois naapuritaloista. Ehkä osa vapaana juoksevista kissoista on poistunut paremmille hiirestysmaille. Taivaallisille tai maallisille, sillä talon alla ainakin viime talvena asustanut lumikko pisteli varmaan hiiret poskeensa.

Joku on saattanut jäädä autonkin alle. Sellaista kohtaloa epäilemme vähän kaukaisemman naapurin ovelalle mirrille, joka majoittui useaan otteeseen meidän pihapiiriimme. Isäntä kävi sen sitten hakemassa, mutta aina kun kissa kuuli tutun autonäänen tai näki isäntäväkeä, osasi se livahtaa piiloon. Kerrankin se oli terassin kaiteen ja köynnösten välissä tasan niin kauan kun naapurin auto oli pihassa. Sieltä se sitten tassutteli muina miehinä esille. Me olimme vielä ovelampia ja panimme kissan liekaan, joten kotiinsa se loppujen lopuksi aina päätyi. Nyt sitä ei ole enää näkynyt meillä, mutta ei kuulemma ole kotonaankaan.

Lauantain kävelylenkillä tapasimme todellisen Kissa Kiilusilmän.

928207.jpg

Tämän näköistä kattia ei ole aikaisemmin näkynyt maisemissa. Jos jotain voi päätellä tämän ilmeestä, niin se ei pitänyt meistä. Kissa makasi maantien ja pellon välissä olevalla nurmikaistaleella eikä lähelläkään sellaista taloa, joka voisi olla sen koti. Yritin päästä vähän lähemmäs ottamaan parempaa kuvaa, mutta sinä aikana kun virittelin kameraa, oli kissa jo hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Osaan epäluuloa - ja hyvästä syystä - vaikutti tietysti mukanani kävelevä koira. Tulimme kaikin tavoin häiritsemään hänen ylhäisyytensä auringonottoa.