Minä opin jo pikkulikkana hartaasti kuuntelemaan ja sitten myöhemmin katselemaan olympialaisia, vaikken urheilusta sinänsä mitään ymmärräkään. Isäni on aina ollut innokas penkkiurheilija - siitä tämä omakin harrastukseni on peräisin. Muistan myös, miten alakoulussa istuttiin hiiren hiljaa kuuntelemassa kisoja keskusradion kautta. Joskus opettaja taisi raahata omankin radionsa luokkaan. Kesäolympialaisten aikaan ei koulu vielä ollut alkanut, mutta talvikisoja seurattiin uutterasti. Siihen aikaan koulu alkoi vasta ensimmäisenä syyskuuta.

Mieheni ei käsitä tätä kiinnostusta ollenkaan eli emme jaa harrastusta. Vieläkin katson olympialaisten avajaiset aina jos vain mahdollista. Ja mielestäni Pekingin avajaiset olikin harvinaisen komea spektaakkeli. Se, miten kansa sen selkänahastaan repii, on kokonaan toinen juttu. Juhlapuheissa ehkä on jotain höpötetty kansalaisten perusoikeuksien ja sananvapauden parantamisesta, mutta uskoo ken tahtoo.

Tapanani on aamuisin katsoa ensimmäiseksi teksti-tv:n uutiset. Nytkin heti sota- ja mellakkauutisten jälkeen olen tiiraillut, onko tullut kuinkakin monta olumppiamokausta. Tai siis mitalia. Ennakkoarvioni oli nolla mitalia, mutta olin väärässä eli jouduin kääntämään kelkkani.

En sentään istu telkkarin ääressä koko päivää, vaan hyvin valikoidusti ja vähän aikaa kerrallaan. Suurin urheilijasuosikkini näissä olympialaisissa on ehdottomasti Max. Voin vain ihmetellen ihastella sitä eleganttia kauneutta ja saumatonta yhteistyötä, jota Max ja emäntänsa suorituksessaan osoittivat. Olen aikaisemmin pitänyt kouluratsastusta melko typeränä lajina, mutta tässäkin näemmä voi kääntää kelkkansa ja tunnustaa oman tyhmyytensä. Huomenna asetun taas katsomaan Maxin suoritusta, se on selvä!

1823578.jpg

Kun herkistyn olemattomistakin asioista kyyneliin, niin tietysti itkeä pillitän aina, kun joku suomalainen vähänkin menestyy jossain peräkylän urheilukisoissa, olympialaisista puhumattakaan. Tähän mennessä olen osunut avaamaan telkkarin peräti kaksi kertaa juuri oikealla hetkellä. Ensimmäisellä kerralla kuulin Porilaisten marssin viimeiset tahdit, josta päättelin, että kultaa tuli. Ja se toinen kerta olikin sitten saman ampuja-rouvan haastattelu juuri ennen palkintojen jakoa ja Maamme-laulua. Onnea Orimattilaan!

Orimattila on sikäli minulle läheinen paikkakunta, että olen viettänyt siellä yhden syksyn. Olin äitiyslomasijaisena heti valmistumisen jälkeen ja itsekin odotin tytärtäni. Mies asui Helsingissä ja minulla oli alivuokralaiskämppä yhden omakotitalon yläkerrassa, joten odotusaika oli kaikkea muuta kuin mukava, vaikka olinkin hyvässä kunnossa. Syksyn arkipäviin mahtui tuskin muuta kuin työtä ja nukkumista, vaikka tietysti tapasimmekin viikonloppuisin. - Erityisesti minua huvitti silloin ja huvittaa yhä tänä päivänä sen syksyn työnantaja, joka vastoin kaikkia senkin ajan lakeja ja asetuksia vaati tätä pestiä hoitavia naispuolisia työntekijöitään sitoutumaan pysymään naimattomina tai ainakin lapsettomina. Työn luonteeseen kuului paljon ilta- ja matkatyötä, joten pikkulasten äidille se ei olisikaan ollut ihannehomma, mutta silti! Tietojeni mukaan kaikki vakituiset pestinhoitajat olivat ruvenneet odottamaan lasta olivat aviossa tai ei, minä sijainen mukaan lukien. Siitäs sai tämä Paavo-herra kynsilleen!