Olemme viettäneet mukavaa viikonvaihdetta. Eilen olimme ylioppilasjuhlissa, joissa oli oikein harvinaisen hauskaa. Mieskin, joka yleensä inhoaa kaikkia juhlatilaisuuksia, huokaisi kotiin tultuamme, että olisipa kaikki juhlat näin mukavia. Yhtenä syynä voi olla sekin, että kun emme olleet sukulaisia, ei ollut mitään seurustelupaineita eikä -velvollisuuksia.

Tunnelma oli lämmin ja kotoisa. Aurinko paistoi ja vieraat viihtyivät sekä sisällä että juhlapaikan pihassa. Mekin istuimme melkein koko ajan terassilla nauttien ihanasta iltapäivästä. Ylioppilas oli raikas kuin ruusunnuppu. Äiti ja isän hehkuivat ylpeydestä, kun tytär, ainokainen oli saavuttanut yhden etapin elämässään ja vielä varsin hyvällä menestyksellä. Mummut ja papat myhäilivät tyytyväisinä. Tarjoilut olivat loistavat. Ohjelmaa ei ollut liikaa, mutta se mitä oli, oli hienosti esitettyä ja tyylikästä.

Emme tunteneet juhlakansasta montaakaan ihmistä etukäteen, mutta ne, keiden kanssa seurustelimme, olivat joko ennestään tuttuja naapureita tai uusia, miellyttäviä tuttavuuksia.

Näiden herrojen juhlissa emme olleet, mutta täytyihän tänne sentään saada yksi valkolakkikuva!

1605999.jpg

Itse muistin viime hetkellä ennen juhliin lähtöä, että lakkiaiset on se ainoa tilaisuus, jolloin voin käyttää aikanaan tyttäreltä saamaani lyyraa. Ylpeänä äitinä sitä kannoinkin, vaikka tyttären juhlista on kulunut aikaa jo - hyvänen aika - pian 20 vuotta! Omistani tuli vuosi sitten 40 v. Niin se aika kuluu, ulkokuori rapistuu, mutta sisällä asuu vielä pikkulikka.

Mies kävi ruusuostoksilla ja mitä teki kukkakauppias? Myi kuivan, laihavartisen ruikulan, johon ei ollut raaskinut laittaa edes nauhanpätkää koristeeksi. Mies on yleensä tarkka, muttei nyt huomannut mitä sai. Ehdimme onneksi vielä hankkia uuden kukan, mutta nyt eri paikasta. Kyllä harmitti. Ensimmäinen versio on täällä kotona ja näyttää ihan siistiltä, kun olin ensin katkaissut vartta parikymmentä senttiä. Nuutunut kukkakin virkistyi selvästi.

Kun katselin päivänsankarin lahjapöytää, olin ihan tyytyväinen omaan proosalliseen pikkustipendiimme. Nykyisin on sellaisia onnittelukorttejakin, joihin on liimattu pieni kirjekuori rahaa varten. Mietin ensin mariskoolia, mutta sitten luin jostain, että se on nuorison inhokkilahjalistan kärjessä, joten onneksi tulin toisiin ajatuksiin. Yksi skooli nökötti lahjapöydällä ilman meidän lahjaammekin.

Lähisukulaiset varmaan antavat mieluummin konkreettisia lahjoja kuin rahaa, mutta muistan miten ikikiitollinen olin aikanani omista ruusuadresseistani, joilla sain kokoon niin paljon rahaa, että yhdessä molempien mummien vähän isompien lahjojen kanssa elin niillä ainakin koko ensimmäisen opiskelusyksyn ja vasta myöhemmin jouduin ottamaan opintolainaa. Opintorahaa tai -tukea, asumistuesta puhumattakaan ei siihen aikaan tunnettu. En tiedä, onko ruusuadressia enää olemassakaan, mutta silloin se oli suuri uutuus, jota ainakin osuuspankki harrasti. Rahan voi laittaa tilille ja sankarille jäi muistoksi kaunis adressi. Pienituloisetkin naapurintädit kehtasivat panna lahjaroponsa tällaiselle tilille, josta vastaanottaja sai tietoonsa vain yhteissumman. Jos en muista väärin.

Tätä päivää on vietetty yhtä leppoisissa merkeissä. Oleilua, musiikkia, pientä kävelylenkkiä, netissä roikkumista. Illalla nautiskellaan terassilla muutamalla punaviinilasillisella höystetyistä grillimakkaroista. Vihannespuolta edustavat ilta-ateriallamme keitetyt parsa- ja kukkakaalit. Vaikka laihdutuskuuri onkin menossa, niin ei tässä sentään ihan askeetiksi aiota heittäytyä. Pilviä on kylläkin kerääntynyt iltapäivän mittaan taivaalle ja taisi joku ennustaa ukkostakin. Jos nyt rupeaa satamaan, niin sitäkään en pahoittele. Pihanurmikkokin on kamalan kuiva, joten hiljainen kunnon vesisade tekisi kaikelle kasvustolle terää. Jospa lähtisinkin tästä kastelemaan kasvihuonetta?

Huomiseksi minut on tilattu lapsenlikaksi. Ihmettelen tosin vähän sitä, mikseivät kolme tenavaa, joista vanhin lähentelee jo rippikouluikää ja nuorinkin on jo koulussa, osaa vielä olla keskenään yhtä iltapäivää? Mutta menen, kun pyydettiin. Jos heitä ei uskalla jättää keskenään, niin tuskinpa ne minunkaan komennossani ovat sen paremmassa turvassa. Muistini mukaan 14-vuotiailla on tapana toimia itsekin jo lapsenlikkoina.

Ei pitäisi vertailla, mutta oma lapsenlapseni joutui jo ekaluokkalaisena hoitamaan itsensä aamulla kouluun ja iltapäivällä kerhosta takaisin kotiin. Ei se helppoa ollut enempää pojalle kuin äidillekään, kun lasta huollettiin puhelimitse. Onneksi kaikki on tähän asti sujunut hyvin. Kun kyselin, mitä poika sitten tekee, jos joku isompi vaikka kävisi kimppuun, niin lapsella oli selvät piirustukset: "Otan jalat alleni ja juoksen lujaa!" 

Nythän Vantaalla oli kamala tapaus, jossa isommat todella hyökkäsivät 5-vuotiaan kimppuun. Alue, jossa näin kävi, on kuulemma tavattoman levotonta ja kaikin puolin ikävää seutua, jossa voi tapahtua mitä tahansa.