Se on Liisan ja Elisapetin nimipäivä tänään. Onnea meille kaikille! Minulla se tosin on vasta kolmas nimi, joten en vietä merkkipäivää. Vuotuinen ajantieto osaa kertoa, että Liisanpäivää on vietetty Suomessakin jo keskiajalta saakka. Varhaisin maininta löytyy vuodelta 1439.

Länsimaissa Elisabet-niminen pyhimys oli muuan Unkarin kuninkaan tytär ja Thüringenin maakreivin puoliso, joka eli 1200-luvun alussa ja tuli tunnetuksi laajasta hyväntekeväisyystoiminnastaan. Hän jakoi almuja köyhille vastoin itaran miehensä tahtoa. Kerran sitten mies yllätti avustusmatkalla olleen puolisonsa ja kas, ihme tapahtui. Ruokakori peittyi ruusuilla! Kustaa Vilkuna tietää kertoa, että kaikissa länsimaissa on vietytty tätä samaa marraskuun päivää juuri samaisen Elisabetin muistopäivänä.

702613.jpg

Vanha ruusupensas hakee tukea männyn oksista.

Tutumpi Elisapetti on ollut Johannes Kastajan äiti, mutta ihmeekseni hän ei olekaan ollut meidän Liisojemme esikuva. Ei, meillä ruvettiin viettämään Venäjän vallan aikana tsaariperheen jäsenten merkkipäiviä. Ensimmäinen Suomen suuriruhtinatar eli siis Venäjän keisarinna oli Elisabeth Aleksejevna, ja hänen nimipäiväänsä vietettiin täälläkin syyskuussa samaan aikaan kuin koko laajalla Venäjänmaalla. Vasta vuonna 1950 Liisa siirrettiin takaisin vanhalle keskieurooppalaiselle paikalleen.

Tuttu sanonta edelleen on Liisan liukkaista ja Kaisan kaljamista, vaikka harva varmaan tietää, mitä se tarkoittaa. "Kun ei pidä Liisa liukkaita eikä Kaisa kaljamia, niin ei ole hyvä leipävuosi tulevana vuotena." Kaljama tarkoittaa liukasta jääkaljamaa esimerkiksi tiellä. Ei ole liukasta eikä kaljamaa, vaan on sula tie ja märkä pelto silmieni edessä. Lumesta ei enää tänään ole tietoakaan.