Nynne sit tuli pihaan, ne kaivinkonemiehet. Jo aamulla anivarhain eli noin kahdeksalta, kun esiinnyin vielä yöpaidassa, ajoi meidän kujaa iso vehje kyydissään sähköpylväs ynnä muuta tykötarvetta. Vain pylväs jäi, mutta eipä kestänyt kauankaan, kun pihaan hurautti sama porukka kuin eilenkin, kaivinkone etunenässä. Otin varmuuden vuoksi kuvia pihasta ja koneesta, mutta ainakaan toistaiseksi ei korvaamattomia vahinkoja ole syntynyt. Vielä. Kun kone kaivoi marjapuskien edestä ja takaa uudelle harukselle kuoppaa, niin silloin pakenin yläkertaan. Ja kiireesti tietokoneelle ja blogikierrokselle - niin kauan kun talossa on sähköt...

Kierros olikin onnekas, kun ensimmäiseksi luin omasta blogistani viestin Papilta puikoissa. Olen harvoin, jos koskaan voittanut mitään arpajaisissa. Hyväntekeväisyysarvonnoissakin voitan aina kaikkein mitättömimmän palkinnon, joka sekin jää lunastamatta. Tästä siirrynkin taas kerran muistelemaan menneitä.

Muistan, kuinka nuorena likkana olin ekaa kertaa Linnanmäellä ja oppaanani oli suomenruotsalainen helsinkiläisneiti, joka oli ollut meillä opiskelemassa suomenkieltä. No, hän tietysti voitti jossain naruarpajaisissa komean nallen enkä minä voittanut edes lyijykynää. Vaikka olin jo lähes rippikouluikäinen, olin hänelle kovasti kateellinen. kadehdin myös ihan pikkaisen hänen komeaa Henkka-nimistä poikakaveriaan. Omasta mielestäni olin huipputyylikäs, etenkin kun sain lainaksi oikein vaaleata, vaaleanpinkkiä huulipunaa. Muistaakseni sitä vedettiin kunnon kerros naamaan ja ekaa kertaa elämässäni.

Reissusta jäi sinänsä paljon mukavia muistoja. Esimerkiksi Linnanmäen hampurilaisen tuoksun tunnen vieläkin nenässäni, samoin suussani sen ihanan maun ja rapeuden. Sellaista hampurilaista en ole koskaan sen jälkeen saanut. Enkä ennenkään, sillä se varmaan oli ensimmäinen lajiaan. Eihän meillä, maalaistalossa, tietenkään hampurilaisia harrastettu, eikä varmaan hampurilaispaikkojakaan ollut lähiseudulla. Ellei sitten Valion baarissa olisi niitä tehty?

Tämä ikä selvästi tuottaa vimman muistella kaikenlaista vanhaa, kuten nyt jotain 60-luvun baareja tai hampurilaisia, jotka tuskin nuorempia suuresti kiinnostavat. Oma ikäpolveni on toisaalta elänyt käsittämättömän kehityskaaren pulasta yltäkylläisyyteen. Vaikken olekaan sota-ajan lapsi, kuulun kuitenkin ensimmäisiin sodanjälkeisiin ikäluokkiin ja taidanpa vielä kuulua toiseksi suurimpaankin ikäluokkaan. Pula-aika oli hyvinkin menossa vielä varhaislapsuudessani, vaikkei meillä maalla ruoasta sentään ollut pulaa, kuten kaupungeissa kuulemma ihan oikeasti vielä oli. Näin ainakin Helsingin Kalliossa kasvanut ystäväni kertoo.

Elämä oli meilläkin hyvin vaatimatonta eikä etenkään irtonaista rahaa ollut. Isä tosin maksoi meille lapsille palkkaa kesätöistä pienestä pitäen, mutta se olikin ihan ansaittu korvaus raadannasta. En muista viettäneeni koskaan lapsena varsinaisesti lomaa, paitsi silloin kun mummi vei meidät sukuloimaan siskojensa luo. Niin ja ne muutamat kerrat, kun kävimme äidin siskon tai hänen vanhempiensa luona kylässä. Siitä onkin jäänyt erityisesti mieleen mummin tuulessa huojuva unikkopenkki. Nyt minullakin Siperian unikko kukkii vihdoin ja viimein omassa penkissä!

1655890.jpg

Vanhemmat sijoittivat luultavasti kaiken mahdollisen maatilan koneistukseen ja kehittämiseen. Meille tuli naapuruston ensimmäinen auto, harmaa Skoda farmari muistaakseni vuonna 1956. Naapurit kadehtivat ja taisivat pitää meitä oikein erityisen rikkaina sen takia. Kun vanhempani kyllästyivät nukkumaan anopin sänkykamari seinän takana ja rakensivat oman talon, niin sitäkin kadehdittiin erityisen paljon kylällä. Nyt myöhemmin vasta olen kuullut kälyltäni, että näin todella puhuttiin vielä naapurikaupungissa asti. Meitä todella pidettiin rikkaina. Tuntuu ihan käsittämättömältä.

Vaatteita kierrätettiin ahkerasti. Onneksi olin esikoinen, joten vasta siskoni joutuivat käyttämään minun vanhoja lumppujani. Toisaalta meillä oli sukulaistätejä, jotka rahtasivat minulle omia vanhoja vaatteitaan. Tästä seurauksena sisareni kieltäytyi aikanaan jyrkästi ottamasta vastaan omaltani jääneitä lapsenvaatteita sanoen, että kyllä heillä on varaa ostaa uuttakin. Kukikkaat lakanakankaat tulivat markkinoille joskus 60-luvun taitteessa ja joka kevät äiti ompeli meille likoille samanlaiset lakanakangashameet. 

Olen sitä ikäluokkaa, joka ei ihan vielä ehtinyt 50-luvun myssymissi- ja lättähattuporukkaan, ei Elvis- eikä etenkään James Dean -buumiin. Vanne oli tosin minullakin alushameen helmassa ja ohutta villatakkia pidettiin takaperin, siis napit selkäpuolella, muistaako kukaan? Ja joidenkin kaulassa oli ohut sifonkihuivi, jolla  peittivät fritsuja. En minä. Ajan sävel oli sen ajan nuorisolehti, josta kerättiin paitsi vaikutteita, myös filmi- ja iskelmätähtien kuvia. Laulunsanoja kirjoitettiin pieniin ruutuvihkoihin.

Ihailin valtavasti Paul Ankaa, mutta ei olisi tullut mieleenkään pyytää lupaa lähteä katsomaan häntä Lintsille. (Tytär olikin paljon kehittyneempi, sillä hän taisi olla vielä ala-asteella, kun hankki likkakaverinsa kanssa liput Neumannin konserttiin melkein toiselle puolelle maata. Äitinä en yhtään epäröinyt antaa lupaa, varsinkin kun omatoimimatkailijat olivat jo ostaneet lippunsa.). Kun tämä ikinuori Pauli Ankka oli keväällä taas Suomessa, teki melkein mieli ehdottaa miehelle, että mentäiskös?

Ihka ensimmäinen iskelmä, jonka muistan, oli Suklaasydän. Brita Koivunenkohan sen lauloi? Olin silloin tokaluokkalainen ja muistan selvästi, miten hoilasin sitä ääneen koulumatkaa talsiessani. Matkaa oli kolme kilometriä, joten laulun ehti hyvin luikauttaa moneen kertaan. Sitä kuunneltiin radiosta ja kaverin kotona se taisi olla levynäkin. Meillä ei ollut levysoitinta. Kotona ei saanut "huudattaa" radiota eikä siitä yleensä kuunneltu paljon muuta kuin uutiset ja säätiedotus, Markus-sedän lastentunnit ja Lauantain toivotut levyt. Jos tuli klassista musiikkia, nappasi isä radion kiinni. Sävelradiot sun muut tulivat sitten myöhemmin.

Telkkari tuli mummille paljon ennen kuin meille, mutta ihan ensimmäisiä ohjelmia en ole nähnyt. Ainakin Rin-tin-tin ja Felix-kissa olivat alkuaikojen suosittuja lastenohjelmia ja niitä pääsin katsomaan myös naapuriin, jossa kävin silloin tällöin lapsenvahtina. Siihen aikaan televisio olikin sellainen sensaatio, että kun se tuli johonkin taloon, niin koko kylä kokoontui sen ääreen. Kamariin järjestettiin tuolit oikein riviin katsomoksi. Ja kuten mieheni usein sanoo, siihen loppui ihmisten välinen vuorovaikutus ja seurustelu. Kaikki vain töllöttivat telkkua. Arabia valmisti kai aika pitkään tv-kuppejakin, joissa aluslautanen oli noin voileipälautasen kokoa ja kupin paikka oli lautasen reunassa. Näin asetti toimi ikään kuin tarjottimena eikä tarvinnut taiteilla monien astioiden kanssa siinä televisiota katsellessa.