Virkkaustyö edistyy! Olen jo näprännyt kaitaliinaani pituutta jo lähes puolitoista metriä, mutta toinen mokoma on vielä virkattavaa. Siis tähän yhteen liinaan, mutta jos ehdin, teen vielä ainakin toisen samanlaisen. Tämän suunnattoman käsityöläisyyteni kunniaksi avaan oikein oman käsityö-nimisen kategorian liinani kunniakseen. Virkkaaminen on ihan oikeasti hauskaa pitkästä aikaa, joskin paksuhko lanka ja siihen nähden ehkä vähän liian hentoinen virkkuukoukku ottavat sormiin. Ja kun malli on simppeli, työ käy hyvin vaikka telkkarin uutisia katsellessa.

Sitä ei vielä ihan varmasti tiedä, tuleeko tästä takki vai liivit... vai käykö kuten sille entiselle hiirelle, joka rupesi kissalle räätäliksi. Kun kankaasta tuli vain tuppi, joutui hiiri kissalle paistiksi. Nimittäin mieleeni tuli eilen sellainen seikka, että minähän virkkaan liinaani puuvillalangasta, joka tunnetusti kutistuu pesussa. Mitä siis mahtaakaan tapahtua kapoiselle kaitaliinalleni sen jälkeen kun olen sen koneessa värjännyt? Eipä tullut aikaisemmin mieleen. Onneksi tekelettä voi ainakin jonkin verran venyttää ja prässätä. Jos oikein hassusti käy, voin virkata liinaan reunat tai tehdä toisen samanlaisen kaitaleen pariksi. Kuvakin tulee myöhemmin, mutta katsotaan ensin mitä saan aikaiseksi.

Ideat joulukorteista alkavat vähitellen muotoutua päässäni. Ostin jo kasan tykötarpeita, joten voin vaihtaa työtä, jos virkkaaminen alkaa ottaa liikaa käsien päälle tai muuten maistuu puulta. Ainakin korttipohjien leikkaaminen käy hyvin välityöksi. Toin kaupasta tavallisia huopakyniä, liimaa ja sen sellaista perustavaraa, sillä en ole kiinnostunut kovin koristelluista tai monimutkaisista korteista, enkä osaisi sellaisia näperrelläkään. Tarroja kyllä katselin, mutten löytänyt mieleisiä. Kaikki tarjokkaat olivat paitsi rumia, myös lapsellisia. Muutamana vuonna olen maalannut kortit, mutta nyt ajattelin käyttää värikkäitä kuvia, saksia ja liimaa.

Kortit on tehtävä hyvissä ajoin ja pantava myös postiin paljon ennen joulua, sillä kutsu glögeillemme menee samassa kortissa. Yhtenä vuonna panimme kortit matkaan punaisessa joulupostikuoressa ja niin kävi, että glögit oli juotu ennen kuin kaikki kutsut olivat menneet perille. Viime vuonna mokasimme myös: käytin joulupostimerkkejä ja taas kortit sekoittuivat joulupostin mukaan. Tänä vuonna pakkaan kortit tavallisiin, luultavasti ruskeisiin kirjekuoriin, keksin jonkun firman nimen lähettäjäksi ja liimaan päälle ihan tavalliset merkit. Jo on kumma, jos eivät mene päivässä tai parissa, kuten posti kai edelleen lupaa.

1066493.jpg

Jokelassa opiskelijat joutuivat viime viikolla ylittämään melkein ylittämättömän kynnyksen astuessaan oman koulun ovesta sisälle. Ellen väärin muista, niin juuri sinä päivänä koululle oli kutsuttu myös eri aloja edustavia taiteilijoita esiintymään. Koulutoimi oli ymmärtänyt taiteiden terapeuttisen merkityksen särkevälle sielulle. Siksi käsillä tekeminenkin on niin tärkeää ja siksi itse tohdin nyt tässä yhdistää oman näpertelyni kuvailun jatkoksi huomattavati vakavamman asian.

Jos luet paperi-Hesaria, lue tämän päivän Vieraskynä-palsta lehden kakkossivulta. Kirjoittajat ovat kasvatusfilosofian professori ja opettajankoulutuslaitoksen johtaja Veli-Matti Värri Tampereelta ja psykologian ja filosofian lehtori, tutkija Olli-Jukka Jokisaari. Kirjoitus varmaan on myös Helsingin Sanomien maksullisessa nettilehdessä. Kannattaa lukea.

Otsikko on selkäpiitä karmiva: "Hyytävä viha heikkoutta kohtaan kumpuaa kilpailuyhteiskunnasta".  Siis - hyytävä viha - heikkoutta kohtaan - kumpuaa - kilpailuyhteiskunnasta. Kirjoittajat löytävät yhteisen nimittäjän Jokelan ampujalle  ja Tampereella elokuussa kaksi avutonta ihmistä tappaneelle neljälle nuorelle. Se on suunnaton, hyytävä viha heikkoutta kohtaan. Kirjoitus jatkaa tämän meidän aikamme kilpailuyhteiskunnan analysointia.

Poimin muutaman lauseen. Kirjoittajat viittaavat mm. sosiologiin, jonka mukaan "nyky-yhteiskunnan rakenteita jäytää pahiten vähäosaisiin kohdistuvan kunnioituksen ja arvostuksen puute".  Edelleen: "Kilpailuyhteiskunta tuottaa joillekin menestystä, joka perustuu perin juurin siihen, että on myös häviäjiä. Jotkut syrjäytyvät ja voivat pahoin. Menestymisen pakko luo yhteiskuntaan aggression ja tunnekylmyyden ilmapiirin."

"Kun lapsia koulutetaan tuleviksi superosaajiksi, kasvuympäristö on vailla etiikan perinteisiä hyveitä, joiden tavoittelu on ollut kasvatusajattelun ehkä kestävintä perustaa. Perushyveitä ovat ennen kaikkea kohtuullisuus, oikeudenmukaisuus, rehellisyys, lempeys ja toisen kunnioittaminen. Mutta juuri nämä luonteenhyveet ovat kriisissä. Lapset ja nuoret joutuvat työstämään kehitystehtäviään ja rakentamaan keskeneräistä minuuttaan menestyksen aikakaudella, vailla eettistä perustaa." 

---

Tätäkö me haluamme ihan oikeasti? Ainako pitää olla "sata lasissa" ja alati sitoutua töihin 110-prosenttisesti? Ja olemmeko sitä mieltä, että "sääli on sairautta"? Meidän pimeän aikakautemme malli tuleville sukupolville?

Vieraskynän ingressissä sanottiin: "Putoamisen pelko, masennusoireet ja pinnanalainen aggressio ovat yhteisiä kokemuksia sekä koulunuorisolle että aikuisväestölle".