Meillä oli Sipi-niminen lintu, nyttemmin vainaa, mutta sen ansiosta huomioni kiinnittyi torstaiseen nimipäivään. Sipi on ikivanha, sympaattinen nimi. Se tulee tietysti Sigfridistä.

Vanha tuttu Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto tietää kertoa, että ruotsalainen Sigfrid-herra oli Växjön piispana vuoden 1000 paikkeilla. Piispalla on sama asema kuin meidän Henrik-piispallamme eli kumpikin oli hiippakuntansa ensimmäinen piispa ja kumpikin on saanut arvonimen Pyhä.

Suomessa Pyhää Sigfridiä ei ole kai sen kummemmin muisteltu, mutta Sipin-päivällä on ollut maataloudessa tärkeä merkitys kanojen ja possujen kannalta. Ne olivat tietysti talvisydämen sisällä. Helmikuun puolivälissä alkoi kai eväät olla jo vähissä, sillä etelä-Suomessa ne saivat "avaimet käteensä" ja saivat alkaa hakea muonaa omin neuvoin pihalta. Elimäellä sanottiin, että "Sipristä sika seinustalle, kynttilästä kukko tunkiolle". Elikoilla oli samalla tärkeä tehtävä ennustaa tulevaa säätä ja vuodentuloa: "Jos Sifferin päivänä kana saa rästäsalta juara, tulee hyvä vuasi." Siis jos räystäistä tippuu vesi.

Sipi, Sippo, Sipri, Sifferi... mukavia nimiä.

Ajatus hyppelee: torstai oli myös penkkaripäivä. Tasan - varjelkoon - neljäkymmentä vuotta sitten ajelin omia penkkariajeluita. Ensin päivällä tietysti autonlavalla pitkin kylää ja sitten illalla junamatkan päähän M:n kotiin, joka oli iso omakotitaloa. Kas, tuoreita asioita ei aina muista, mutta nuo ikivanhat kyllä kuin eilisen päivän.

Esimerkiksi sen, miten me harhautimme luokanvalvojan. Kas, siihen aikaan luokanvalvoja änkeytyi penkkareihin. En tiedä, oliko se yleinenkin tapa, vai olimmeko me niin kohteliaita, että kutsuimme hänet mukaan. Tosin meillä ei ollut ajatustakaan viettää koko iltaa valvovan silmän alla. Ei, me rahtauduimme joskus iltaseitsemältä asemalle ja junaan ankarasti haukotellen ja ylistäen itseämme ahkeriksi abeiksi, jotka rientävät ajoissa kotiin. Näet tenttiin lukemaan. Opettaja oli ottavinaan tämän todesta ja suunnisti - onneksemme - toiseen suuntaan menevään junaan. Sanomattakin on selvää, että hyppäsimme seuraavalla pysäkillä pois junasta ja palasimme samaa tietä takaisin. Sitä en enää muista, odotimmeko me varmuuden vuoksi yhden junanvälin, ettemme olisi hökäisseet luokanvalvojan kanssa samaan kyytiin. Luultavasti odotimme, olimmehan me sentään fiksuja ihmisiä ja tulevia ylioppilaita. Juhlat kestivät sitten aamuun asti emmekä me yhtään surreet tulevaa tenttiä. Emmekä ihan raittiinakaan pysyneet, vaikka maalaiskoululaisten alkoholitavat olivat varsin maltilliset tuohon aikaan.