Tämän päivän Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla kerrottiin, että professori Heikki A. Reenpään mittava ja arvokas kahdenkymmenen tuhannen niteen yksityiskokoelma on saanut ikioman huoneen Kansalliskirjastosta eli entisestä Helsingin yliopiston kirjastosta. Renqvist-Reenpään kulttuurisuvun aarteet lahjoitettiin kolme vuotta sitten kansalliskirjastolle eli entiselle helsingin yliopiston kirjastolle. Heikki A. Reenpää, 84, on perinyt aikanaan isoisänsä kirjakokoelmat, joita on tietysti itsekin kartuttanut - kuten toimittaja Irma Stenbäck sanoo - syntymästään saakka.

Lahjoitettu kokoelma on kuulemma yksi arvokkaimmista kirjaston saamista lahjoituksista kautat aikojen eikä vastaavaa enää synny, koska varhaista suomalaista kirjallisuutta ei niin vain enää hankita. Mittaamattoman arvokkaaseen kokoelmaan kuuluu mm. Turussa 1600-luvulla painettuja teoksia, erityisesti piispa Johannes Gezeliuksen vanhemman tekemiä ja kustantamia kirjoja, mm. Encyclopaedia synoptica vuodelta 1672. Muita helmiä ovat mm. vuoden 1679 painetut painokset laulu- ja ruokouskirjasta Piae cantiones, Agricolan ensimmäinen raamatunkäännös  vuodelta 1548 ja yli 3000 Turun akatemian aikaista väitöskirjaa. Vuosilta 1642-1827 oli Turussa julkaista yhteensä 4450 väitöskirjaa, joten määrä on hämmästyttävä.

Koska Heikki A. Reenpää kuuluu Otavan kirjasukuun, on kokoelmissa myös runsaasti uudempaa kirjallisuutta: 220 suomalaisen kirjailijan tuotannon ensipainokset alkaen Aleksis Kivestä.

Mitenkä tämä sitten minua liikuttaa? Kas, opiskeluaikana asuin mitä ilmeisimmin tämän huikean kirjakokoelman keskellä. Tai ainakin osa siitä oli ihan lähituntumassani. Olin nimittäin alivuokralaisena, kuten siihen aikaan oli opiskelijoilla tapana, Heikki A. Reenpään äidillä ja huoneeni oli avaran huoneiston kirjasto. Näin toki arvokkaan näköisiä kirjoja, mutten juuri uskaltanut sormellanikaan kajota niihin. No, ehkä vähän sentään. Huoneessa oli sängyn ja kirjoituspöydän lisäksi seinät täynnä kirjahyllyjä, muutama hopeanhohtoisella kankaalla päällystetty kaunis taburetti ja ehkä myös kampauspöytä. Voi, olisinpa tiennyt ja etenkin ymmärtänyt minkä aarteen keskellä asuin!

Vuokraemäntää en tavannut juuri koskaan eikä minulla tietysti ollut mitään asiaa salonkiin tai muihin huoneisiin. Vuokralainen kulki keittiönportaan kautta. Tai oikeastaan meitä oli kaksi, sillä naapurihuoneessa oli myös opiskelijaneiti, nyttemmin erään valtion viraston aika korkea-arvoinen osastopäällikkö. Kotiapulainen, Aune nimeltään, kärräsi pienellä tarjoiluvaunulla huoneidemme ohi rouvalle aamiaisen joka aamu. Siinä oli muistaakseni paahtoleipää, marmeladia ja appelsiinimehua ja kahvia. Muistan vieläkin kärryn pienten pyörien kolinan vanhalla parketilla.

Me alivuokralaiset elimme omaa elämäämme emmekä seurustelleet toistemmekaan kanssa. Sen muistan, että suunnilleen ainoa asia, josta juttelimme oli kun venäläistankit vyöryivät Prahaan elokuussa 1968, Prahan kevään muuttuessa takatalveksi. Olimme molemmat yhtä kauhuissamme kun kuuntelimme radiosta Lieko Zahovalovan ikimuistoista reportaasia. Se on yksi niistä asioista, jotka jäivät luultavasti koko meidän ikäluokallemme syvälle mieleen. Kuten muutamaa vuotta aikaisemmin Kennedyn murha ja Martin Luther Kingin I have a dream -puheen alku.