Jo muutama päivä sitten alkoi pölinä kun naapurit aloittivat toukotyöt. Nyt täällä vasta pöliseekin. Meillä näköjään silmät ärsyyntyvät vuosi vuodelta yhä enemmän ja enemmän. Mies epäilee itsellään luomitulehdusta ja minä ihan tavallista pölyallergiaa.

On silti kiva elää kevättä. Nurmikko vihertää, ensimmäiset kevätkukat kukoistavat ja pian alkaa varmaan ensimmäiset koivutkin vihertää. Naapuritontilla ainakin haavat ovat yhtäkkiä melkein jo vihreitä. Meillä hevoskastanjan oksien päissä on nuput ja useampikin pensaslaji tekee nuppuja, ainakin norjanangervo ja se, mitä anoppi kutsui paskamarjaksi.

Vappuhumu on ohi ja kun en saanut eilen laitettua tänne kuvia, niin tokkopa niitä enää tänäänkään lisään. Vappu oli mukava, kuten sanottu. Grillattiin ensimmäistä kertaa tänä keväänä terassilla sikapossua ja herkkunakkeja. Samaa ruokaa on tällekin päivälle eli perunasalaattia ja nakkeja, huomiseksi tehdään jo jotain muuta. Jos säät sen sallivat, niin keittiömme muuttaa kokonaan terassille.

Olen vähän askarrellut vanhan bloggerilaisen varablogini kanssa, jota olen päivittänyt suunnilleen kerran vuodessa. Yritän nyt opetella sen käyttöä. Osasin itsellenikin yllätykseksi vaihtaa uuden hienon pohjan, kiitos vaan kaikille joiden blogeista sain virikkeitä sekä linkin Keisarin uusiin vaatteisiin, josta löytyy toinen toistaan upeampia pohjia.

Rupesin jopa harkitsemaan siirtymistä sinne kokonaan. Tai sitten teen siitä salasanallisen, jonne saa tulla, mutta vain ikiomalla nimellä. Silloin voisin kertoa paremmin esimerkiksi näiden omien sukujuttujeni edistymisestä. Tai sitten teen siitä vain salaisen päiväkirjan ja säilytän oman nimettömyyteni. Tai ehkä pidänkin kaiken ennallaan, sen varablogina ja tämän pääblogina. Ajatukseni.net-blogini on myös edelleen olemassa, mutta se on totinen tosi, että kahta, saati kolmea blogia ei oikein jaksa ylläpitää, elleivät ne ole selvästi teemoitettuja. Se taas on enempi vaikeaa, jos ei ole tarpeeksi järkevää kerrottavaa.

Joskus mietin salasanallista siksikin, kun tulee yhtä ja toista sanottavaa lähipiiristä. Toisaalta tämä avoimuus on hyväksi eli ei tule turhan takia haukuttua ketään nimellä, vaikka miten olisi hampaankolossa.

Onhan näitä erilaisia vaihtoehtoja. Nyt Varalla (ent. Vara-Viveca) ainakin on avoinna kaikille tässä osoitteessa. Sieltä muuten löytyy linkki noihin sivupohjiinkin ja jos käyt kurkkaamassa, niin olisi kiva, jos jättäisit puumerkkisi. Ei siellä varmaan kukaan ole käynytkään, vaikka laitoin sen eilen blogilistalle.

Katsomme miten asia etenee, toisin sanoen mitä osaan siellä räpeltää. Voi vitsi, kunpa olisi tietokonenärtti talossa. Suvussa kyllä on muutamia, mutta eivät nuo paahemmin meidän vanhojen kääkkien probleemista välitä. Elän toivossa, että lapsenlapsi pian oppii neuvomaan mummia.

Minä olen varmaan elänyt aika mielenkiintoista aikakautta työurallani ajatellen esimerkiki tietotekniikan kehittymistä. Ensimmäisissä varsinaisessa työpaikassa 70-luvun alussa hakattiin tavallista kirjoituskonetta, joka ei ollut edes sähkökone. Kun menin kymmenkunta vuotta myöhemmin kotimaisen teollisuuden palvelukseen, oli tuotanto jo siirtynyt tietokoneaikaan. Me myynti- ja markkinointi-ihmiset emme vielä saaneet koskea tietokoneisiin. Budjetitkin tehtiin käsipelillä ruutupaperille. Sivumennen sanottuna kännykät tekivät tuloaan samaan aikaan, mutta eivät olleet vielä edes myyntimiesten käytössä. Puhelut tilattiin keskuksesta ja ne olivat liian kalliita muiden kuin johtoportaan käyttöön. Muistan, miten monen monta kertaa istuin Posti-Telen aulassa odottamassa, kun maakuntakierroksen päätteeksi myynti-Pekka oli puhelinkopissa soittelemassa seuraavan viikon asiakaskäyntejä.

Seuraava työpaikka oli pieni firma, jossa sain ensimmäisenä työpäivänä havaita, että koko työhuoneen kalustus ja koneistus oli itse hankittava. Silloin ei puhuttu 50.000 euron kalustuksesta eikä sähköllä käyvästä työpöydästä, mutta kirjoituskoneeni oli sentään pieni sähkökone, halvin mahdollinen. Muistaakseni siinä oli jo pikkiriikkinen korjausmuisti.

Seuraava talo oli taas iso yritys ja minäkin pääsin tutustumaan tietotekniikan ihmeisiin, aluksi tekstinkäsittelylaitteeseen ja suhteellisen nopeasti jopa henkilökohtaiseen pc:hen. Se oli suuri edistysaskel. Esimies luuli olevansa erityisen edistyksellinen, sillä hän päätti hankkia minulle ja kollegalle myös skannerin ja pagemakerin. Me emme ymmärtäneet kummastakaan yhtään mitään. Skanneri nostettiin yksissä tuumin kirjahyllyn päälle emmekä kumpikaan edes kajonneet siihen. Emme myöskään käsittäneet, mikä se semmoinen skanneri ylipäätään on.

Pagemakerista pomo - kuten aluksi kai mekin - kuvitteli, että se on Ihmelaite, jolla mimmit tekevät hienot hinnastot tosta noin vaan. Esimies ei varmaan edes käsittänyt, että se oli suhteellisen vaikea ja monimutkainen ohjelma, jonka käyttö olisi vaatinut runsaasti harjoitusta. Toki pääsimme parin päivän kurssille, jolta tosin palasimme tismalleen yhtä tyhminä kuin sinne mennessämme.

Opettaja, nuori kolli, oli innostunut tekemään muistaakseni ensimmäisenä päivänä komeita käyntikortteja ja toisena hienoja tähtiräiskeitä, muttei osannut opettaa edes ohjelman perusteita. Emme oppineet tekemään käyntikortteja eikä räiskeille olisi ollut edes käyttöä, vaikka olisimme ne oppineet.

Nyt jo naurattaa: näillä taidoilla meidän olisi pitänyt laatia 50-sivuiset hinnastot kuvineen päivineen ja monella kielellä. Jäivät tekemättä eli  mainostoimisto sai edelleen jatkaa hinnastojemme parissa... ja esimieskin onneksi vaihtoi aika pian firmaa.

Sekin tietokoneohjelma tuli sittemmin kantapään kautta tutuksi, vaikken kaikkia hienouksia ajatellutkaan opetella. Samoin skannerista sain uskollisen apulaisen, mitä en olisi 15 vuotta aikaisemmin osannut kuvitellakaan.