En pidä itseäni tyypillisenä mummina eikä ukki tyypillisenä ukkina, kun emme sitä ole. Voi olla, että me kummatkin, tämmöiset suurten ikäluokkien edustajat, emme koskaan itse oppineet isovanhempien "hössöttämismallia". Mummot ja papat tekivät lujasti töitä tai asuivat muualla tai olivat vainaita. Toki meillä kummallakin on joitakin hyviä muistoja isovanhemmista  ja uskon, että he rakastivat lapsenlapsiaan.

Mies muistaa mummonsa pyöreän masun ja navan, kun oli tämän kanssa kerran saunassa. Toista isoäitiä hän ei koskaan muista tavanneensa ja molemmat ukitkin olivat kuolleet ennen pojan syntymää. Itse muistan vaarin aniskarkit ja edamjuuston, joita hän kaivoi minulle piironginlaatikosta. Ja se oli tärkeää, kun pääsin mummun kanssa kesäisin sukuloimaan ja nukuttiin siskonpedissä. Vieläkin muistan oranssit, valkoiset ja keltaiset, tuulessa heiluvat Siperian unikot, jollaisia en tähän päivään mennessä ole saanut hankittua omalle pihalle, mutta jotka muistan joka kesä.  

Rakastamme suuresti lapsenlapsia, muttemme kaiva heidän valokuviaan heti esille. Joskus mekin sentään höpsähdetään. Ostimme eilen trampoliinin, oikein ison. Ei niin, että itse sillä hyppisimme, itse en varmaan pääsisi edes tikapuiden avulla trampan päälle tai tulisin ainakin kierien alas. Mutta kun vehje tänään saatiin kasattua ja lapsenlapselle ilmoitettiin asiasta, niin jo heti huomenissa poika pyöräilee hyppimään. Äitinsä arveli, että siinä onkin ohjelmaa koko päiväksi. Tämähän oli tarkoituskin: kerätä yhteisiä mukavia muistoja.