Nyt ei sitten maassa ole rippustakaan lunta. Onneksi otin  joulun varalle muutaman tunnelmakuvan lumisesta pihasta. Piha on hirmuisen märkä ja kun katselin eilen ulos yläkerran ikkunasta, näyttää siltä kuin sen poikki kulkisi vanhoja ojan pohjia. Se voikin pitää paikkansa, sillä tämä on vanha maalaistalon pihapiiri. Toisaalta, tuskin nyt talolta navetalle sentään ojia on kulkenut. Toisaalta, mistä sen tietää? Sinänsä pihasta on löytynyt vaikka mitä: ainakin yksi lampaan pääkallo, kivellä varustettu tuntemattoman elukan hauta, vanhan paikalleen puretun tiilinavetan jäänteet ja sitten runsaasti erilaista pienempää tavaraa kuten lasipulloja, peltipurkkeja, ruostunut rautavanne, vauvan tutti, kampoja, jogurttipurkkeja... Siis ilmeisesti pihaa on joskus käytetty kaatopaikkana. Löydökset edustavat luuultavasti aika kattavasti eri vuosikymmeniä.

Tulevaisuuden arkeologien aarteiden joukkoon voidaan lisätä terassin alta jonain päivänä kaivettava kama. Siellä lojuu ainakin kymmenen - kaksikymmentä kuulakärkikynää, yksi tai kaksi istuinalustaa, yksi leivoshaarukka ja yksi ruokaveitsi, mahdollisesti myös muutama teelusikka. Kun sillan alle mahtuvat vain tontut, niin siellä ovat ja pysyvät. Vaikka pienet lapsenlapset mahtuisivat kiemurtelemaan sinne, niin emme sentään ole hirvanneet lähettää heitä asialle. Se leivoshaarukka ja veitsi minua harmittavat. On kummallista, miten joka ikinen esine, joka putoaa lattialle, myös katoaa suorinta tietä lähimmästä raosta. Samoin on meidän tuvassa, jonka lattialankkujen välissä on leveät, esimerkiksi sormuksen menevät raot. Raot ovat kuin imureita, jotka vetävät kaiken puoleensa. Mitä tärkeämpi esine, sen varmemmin se sujahtaisi raosta. Ja toisin päin: tonttujen lisäksi hiiret ja päästäiset pääsevät kätevästi sisälle lämmittelemään. Tänä syksynä kumpiakaan ei ole näkynyt, mutta rapinaa on kuulunut sen verran, että kaipa ne talossa ovat käyneet. Isännän ystävä Pallokorva käy kaverinsa Pienemmän Pallokorvan kanssa lintulaudalla syömässä. Pienempi on vähän arka, mutta isompi on melkein kesyyntynyt. Nämä metsähiiret eivät kuulemma tule sisälle eivätkä aiheuta vahinkoa.

Itsenäisyyttä juhlittiin eilen katsomalla alusta loppuun Linnan juhlia kuohuviinin säestyksellä. Isäntäkin, joka ei muuten telkkarista perusta, tuli mukaan juhlimaan. Katsoimme myös armeijan paraatin ja itkimme kumpikin vuolaita liikutuksen kyyneleitä, mieskin jonka olen harvoin jos koskaan nähnyt pyyhkivän silmiään.

Itsenäisyyspäivän kunniaksi olin kaivanut pakastimesta kaksi porsaan sisäfilettä, jotka kiedoin amerikanpekoniin ja väliin asettelin viipaleet vuohenjuustoa ja sitten uuniin paistumaan. Lisäkkeeksi oli vihanneksia. Ah, miten tuli hyvää, vaikka possusta tuli hiukan liian kypsää, kun näet oli täsmättävä syöminen linnanjuhlien eikä ruoan kypsymisen mukaan. Toinen filee säästyi tälle illalle.

Sain eilen vihdoinkin värjättyä vanhoja lakanoita pöytäliinoiksi, kun virkkaamani liinatkin valmistuivat ja pääsivät samaan kylpyyn. Kaikki neljä lakanaa olivat eri värisiä, joten myös värjättynä sävyt vaihtelevat, tosin ei niin paljon kuin olisin toivonut. Taisin olla liian ahne, kun työnsin pesukoneeseen lakanoiden mukaan vielä yhden pinttyneen kylpypyyhkeen. Liinoista tuli enemmän pinkin sävyisiä kuin kirsikanpunaisia, kuten oli tarkoitus. En nyt kuitenkaan rupea enää uudestaan panemaan näitä väripataan.