Tulipa kanipaisti testattua. Vielä myöhään yöllä talossa leijui makean äitelä kanin ja punaviinin yhteistuoksu. Paistoin nimittäin koivet yhdessä juurespalojen ja punaviinitilkan kanssa uunissa. Ei koskaan enää sitä lajia! Ei kania missään muodossa! Tai no, ehkä syön lähipäivinä sen toisen koiven, johon mies ei koskenutkaan. Parasta lienee kuitenkin lämmittää lounasannos vasta sitten, kun mies on jossain asioilla. Hänelle Eetun muisto oli sittenkin liian kova pala. Itselleni pihakanivainaa ei ehtinyt muodostua sillä tavoin kaveriksi kuin miehelle, joten pistelin toisen kaninkoiven poskeeni. En hyvällä ruokahalulla, mutta söin kuitenkin. Mies perkasi lihat luista, mutta siihen se jäi. Palaakaan ei mennyt alas. Näin kävi meidän lauantai-illan herkkuillallisellemme. Emme kumpikaan vielä kaupassa aavistaneet lopputulosta.

Käsitän oikein hyvin miehen tuntemukset. Se olisi samaa kuin jos nyt meidän koira pistettäisi pataan. Lemmikit ovat tietysti aina olleet eri asia kuin paistiksi kasvatettavat eläimet. Joku miehen tuttu on kasvattanut kaneja, mutta kotikanit ja ruokakanit olivat hänelläkin erikseen. Meidän isäntä on nuorempana oikein hyvin pystynyt ampumaan rusakoita, nylkemään ne, valmistamaan ruoaksi ja syömään hyvällä ruokahalulla, mutta sekin taisi olla eri asia.

Kotona lapsuudessani oli tuotantoeläimiä. Kanoilta katkaistiin kaula muitta mutkitta, tosin sitä ei tehty meidän mukuloiden läsnäollessa. Vain kerran muistan nähneeni päättömän kanan juoksevan aitan alle. Sen sijaan kanojen plokkaus eli höyhentäminen oli ihan tuttu näky. Siihen aikaan ei maalla tainnut edes olla kanaa myynnissä? Kokonaisena myytävät pakastekanat ovat varmaan jotain 60-luvun tuotantoa.

Loppuun lypsetyt Irmelit, Leikit ja Laikat lähtivät teurastamoon ja se oli luonnon laki. Ei sitäkään sen kummemmin ihmetelty, kun muutaman päivän kuluttua tilalle tuli laatikollinen lehmänlihaa. Possut olivat nimettömiä. Niitä tuli ja meni, joten tunnesidettä ei ehtinyt muodostua. Hevosenlihaakin syötiin, tosin kaupasta ostettuna "maantieporona", joka oli savustettua paistia. Lapsuuteni hevoset olivat sodan käyneitä työhevosia, joita minä vähän pelkäsinkin ja sen takia kiersin kaukaa. Ei aavistustakaan, lähtivätkö ne teurastomoon vai miten päättivät päivänsä.

En ole tottunut riistaan, sillä isä ei enää sodan käytyään halunnut koskeakaan aseeseen. Siitä on minunkin asekammoni peräisin. Tämä siippani on lopettanut oman metsästysharrastuksensa jo varmaan parikymmentä vuotta sitten. Kuulemma se oli silloinkin pääasiassa metsässä samoilua pyssy kainalossa ja ehkä kamera toisessa kädessä.

Eilinen kokemus oli vähän samaa luokkaa kuin kerran tamperelaisessa hienossa hotellissa, jonne osuin työmatkalla. Menossa oli eksoottisen ruoan viikot ja tarjolla siihen aikaan kai aika ainutlaatuista antilooppia ja kengurua ja sen sellaista. Tilasin kenguruannoksen, mutta syömättä jäi. Nyt näitä erikoisia eläimiä näyttää olevan kaiken aikaa tarjolla ainakin meidän ruokakaupan pakastealtaassa. En aio kokeilla, näenkö vieläkin silmissäni kenguruemon hyppivän aavikolla poikanen taskupussissaan. Onneksi lihojen hintakin on sitä luokkaa, että on helppo ohittaa nämä etelän ihmeet.