Tai ainakin merkittävästä päivästä on tänään kysymys. Täytin äsken vihoviimeisen työttömyyspäivärahan hakulomakkeen, siis viimeistä kertaa työtön-työtön-työtön -planketin! Nyt odottelen enää todistusta, jolla haen työttömyyseläkettä. Sen tosin piti tulla jo automaattisesti toukokuun aikana, mutta kun äsken laatikkoon kopsahtivat tämän kuun viimeiset postit, ei todistuksesta näkynyt jälkeäkään. Muistutin asiasta, koska eläkeyhtiönkin ihmiset viettävät kesälomaa eivätkä käsittele hakemuksia ehkä samaan tahtiin kuin talvella. Onneksi mies sanoi pystyvänsä aina yhden eukon elättämään.

Toinenkin merkkipaalu on tänään. Lääkäri määräsi laihdutuslääkityksen ja otin tänään ekan pillerin. Sehän ei yksinään valitettavasti laihduta, mutta kuulemma tukee ihan hyvin muita ponnisteluja eli vie ruokahalua. Hyvä jos niin on. Tämä ei ole sitä "koirakoulu-lääkettä", joka pistää mahan kuralle rasvan syönnistä, vaan jotain muuta. Ainakin lääkkeen hinta vie ruokahalut eli jo luulisi tehoavan! Aikaisemmin en hinnan takia innostunut lääkityksestä, kun lääkekuluja on muutenkin enemmän kuin tarpeeksi. Nyt kun ilmeisesti tuleva eläke on muutaman satkun päivärahaa korkeampi, suostuin lääkärin ehdotukseen. Tietysti, terveydestähän on kysymys, mutta myös rahakukkarosta. Lääke on kallista eikä Kelakaan korvaa siitä senttiäkään ilman B-lausuntoa, jota voi anoa vasta neljän kuukauden tehokkaan käytön jälkeen.

Jostain syystä painoni on noussut käsittämättömällä tavalla ilman että ruoka- tai juomatottumukset olisivat erityisesti pahentuneet. Annoin lääkärillekin ruokapäiväkirjani, eikä hänellä siihen kovin paljon huomautettavaa ollut. Ehkä pitäisi opetella olemaan syömättä tai ihan vakavasti puhuttuna vain pienentää annoksia, ettei käy kuin mustalaisen hevoselle. Muistattehan, se kuoli kun oppi tulemaan toimeen syömättä. Säännöllisestä syömisestä lääkärikin muistutti, sillä sokeriarvot ovat nipin napin alle diabetes-diagnoosia. Vettäkin pitäisi muistaa juoda 1,5 litraa päivässä eli nostin heti vesikannun tiskipöydälle ja nappaan lasillisen aina ohikulkiessani.

Paino ahdistaa henkeä ja rasittaa tietysti selkää ja niveliä eikä liikunta senkään takia maistu. Olen lapsesta lähtien syvästi inhonnut kaikkea urheilua ja liikkumista, sillä olen aina ollut kuin puuhevonen, se joka valittiin pesisjoukkueeseen viimeisenä ja joka ei osannut mitään muuta kuin katsella olympialaisia telkkarista. Kun maalaistalossa oli hyötyliikuntaa vähän liiankin kanssa, niin luultavasti selkävaivoihini vaikuttavat myös aikanaan nostellut vähintään 40-litraiset maitotonkat sekä takuuvarmasti perimä.

Itselläni on vielä ensi viikolla ainakin spirometria-koe, jolla lääkäri haluaa varmistaa, ettei hengenahdistuksessani vain ole mukana astmaa. Lääkärireissu on miehelläkin edessä, sillä eilen hän ensimmäisen kerran kertoi omista epäilyistään. En nyt sen enempää kerro, mistä on kysymys, mutta pelko on aiheellinen ja tosi.

Ettei nyt ihan pelkkää ahdistusta olisi, niin mainostan tänäänkin eilisiä pihatöitämme. Saimme vihdoin ja viimein kasvihuoneen laatikoihin multaa ja pistinkin heti tomaatin ja kurkuntaimet huoneeseen, jonka ovea en vielä olekaan muistanut käydä avaamassa. Täytyy nämä rutiinit opetella näemmä joka kesä uudestaan. Lähdenkin heti katsomaan, miten lapsukaiset voivat. Janoisia ne varmaan ainakin ovat tässä paisteessa.