Olemme viettäneet hiljaista ja rauhallista sunnuntaita. Olemme molemmat  vähän nuutuneita ja minä ainakin taisin nukkua aamulla ennätyspitkään. Mies oli jo lukemassa lehteä - ja tietysti odottelemassa, että eukko herää kahvinkeittoon! Valvoin myöhään askarrellen sukankutimeni kanssa, mutta siitä olen jo Sukkasatoon ja Varalla-blogiini raportoinut.

Käsityötä tehdessä on hyvä olla omissa ajatuksissaan. Mies istuu vieressä lukemassa, mutta luultavasti hänkin pohdiskelee illalla esille tulleita asioita. Toinen tytär kertoi sellaisia asioita, jotka eivät oikein ilahduttaneet enempää minua kuin isäänsäkään. Kun luulimme jo, että hänen elämänsä alkaisi olla järjestyksessä, niin taisimmepa luulla väärin taas kerran. Antaa asioiden nyt hautua. Sen takia en ota niitä nyt edes puheeksi miehen kanssa. Pohditaan kumpikin omassa päässämme ja sydämessämme niitä ensin. Puhumisen aika tulee kyllä.

Niinhän sitä sanotaan, että pienet lapset, pienet murheet, suuret lapset, suuret murheet. Onneksi seuraavan sukupolven mukulat ovat vielä kunnon pikku kansalaisia, vaikka käsittämätöntä vauhtia nekin kasvavat kohti murrosikää.  Poikakin oli jo käynyt isänsä kanssa ostamassa ensimmäisen dödön ja kaiketi käynyt isä-poika-keskustelun. Niin ne lapset kasvavat. Seuraavaksi sille pitää varmaan jo ostaa partakone.

Lähdenpä tästä jatkamaan rinnakkain istumista ja käsityötä. Mutta ensin on asiaa kasvimaalle ja -huoneelle, tomaatteja ja kesäkurpitsaa hakemaan. Onneksi päivän ruoat ovat valmiina, sillä tein eilen varta vasten niin suuren annoksen valkosipuliperunoita ja uunipossua, että riittää vielä vähintään täksi päiväksi.