Tulin tapani mukaan tänne unta hakemaan ja samalla vaihtamaan vähän laatikoiden sisältöä oman blogikierrokseni päätteeksi. Ajattelin ruveta kirjoittamaan jo jotain positiivista, mutta kun mitään erityisen iloista ei ole tapahtunut, niin mistäs kirjoitat! Tämä bannerikuva on otettu meidän joka-aamuisen kävelytiemme varrelta.

Päivällä tein sentään aika paljon käsityötä, mutta pölynimuriin en saanut tartutuksi. Pitäisi imuroida viimeiset muistot koirasta. --- Ruoanlaittokin oli sitä, että söimme tuvan työpöydän kulmalta vuorotellen ja palan kerrallaan kieltä, jonka olin keittänyt huomiseksi. Tämän päivän ruoat odottavat paistamistaan. Illaksi mies viritti pihalyhtyihin uudet kynttilät. Eiliset paloivatkin kauniisti vielä pitkälle iltapäivään. Pelkään naapureiden tapaamista, mutta onneksi kumpikaan ei vielä ole törmännyt sellaisiin tuttuihin, joille kuulumiset on ennemmin tai myöhemmin raportoitava.

Olen kuitenkin nukkunut kohtuullisen hyvin. Miehellä on ollut suuria univaikeuksia viime öinä. Suremme molemmat yhdessä ja suremme erikseen. Kummallekin vaikeinta on astua ulko-ovesta sisään kauppareissun jälkeen. Minä myös kuulen miten koira inisee aamulla rappujen alapäässä tai tulee katsomaan, saisiko illalla palan juustoa. Näiden kanssa saan varmasti elää vielä pitkään. Joku voi tuhahtaa: "koira", "harhoja kuulee". Niinpä, ihminen jolla ei ole ollut eläinystävää kumppanina, seuralaisena, todella uskollisena ystävänä, ei voi tätä varmaan käsittää. En minäkään itkenyt teuraaksi meneviä mullikoita tai lypsylehmiä.

Mies on menettänyt useita läheisiä ihmisiä; omat vanhempansa, velipuolen, rakkaimman veljenlapsen ja lisäksi useita läheisiä ystäviä. Lisäksi paha äkkikuolema on kulkenut hänen omassakin perheessään liian läheltä, useita kertoja. Onneksi kulkenut vain ohi, ei pysähtynyt kohdalle. Vielä ei ole ollut kenenkään aika lähteä.

Minulla ne surut ovat vielä kokematta, sillä vanhemmat ovat elossa, samoin sisarukset perheineen. Läheinen ystäväni menehtyi joitakin vuosia sitten, mutta hänellä oli niin pitkäaikainen ja vaikea sairaus, että siihen jotenkin jo ehti asennoitua.

En ole joutunut suremaan montaa muutakaan läheistä. Kun isovanhemmat ja appivanhemat kuolivat, olivat he nuoren ihmisen silmissä vanhoja,  ja tietysti olivatkin. Ja vanhojenhan kuuluu kuolla. Niin sitä nuori ajatteli. Mumminkin poispääsy oli suuri helpotus kaikille, sillä häntä pidettin kaksi vuotta vain hengissä, sillä sydän oli vahva ja ravintoa tuli letkusta. Muuta ei enää ollutkaan jäljellä eikä meitä lapsenlapsia enää loppuaikoina otettu käymään mummia katsomassakaan.

Sain tänään lohduttavan viestin teologi-ystävältä vieraalta maalta. Kiitos sinne. Kiitos myös tänne kaikille teille lämpimiä viestejä lähettäneille. Kun kävijälaskuri raksuttaa pian 20.000 kävijää, niin silloin muistan meidän Misseä, jotta hyvä lähtee kiertämään.