Harmaahkon päivän huvitukseksi etsin tänne kukkuvan käkikellon, jonka aikaisemmin jo ehdin hukatakin eli poistaa vahingossa. - Käki tuli ja meni, joten seuraava varoitus ei enää ole voimassa. - Ei siis pidä säikähtää, jos käki yhtäkkia kiljaisee kimeällä äänellä! Ainakin aikaisemmin se sen teki joka vartin päästä ja elehti muutenkin milloin milläkin  tavalla. Nyt en toistaiseksi vielä tiedä, mutta kaipa se osaa edelleen kukkua. Oikeaa käkeä en ole kuullut moneen, moneen vuoteen. (Juu, kukkuu se!)

Meillä on talossa vaikka miten monta kelloa, mutta aina yksi käkikello mahtuisi joukkoon. Samoin ottaisin mielelläni sellaisen vanhanajan  korkean seinäkellon, jollaisia oli ennen aikaan joka talossa. Kumma kyllä, mistään emme ole sellaista perineet, vaikka niitä oli molemmissa mummuloissa ja anoppilassanikin. Tosin en ole yhtään muutakaan esinettä mistään perinyt. Mies sen sijaan peri vanhemmiltaan yhden vanhan, kauniin könniläisen ja se tietysti on kunniapaikalla. Mummiloiden kellojen kohtalosta en tiedä mitään. Isän vanhempien sänkykamarin kello oli vähän tavallisista saksalais-Beckereistä poikkeava, erityisen kauniisti koristeltu ja tummaksi lakattu. Se on kai edelleen isällä ja äidillä. Tuvan seinäkello puolestaan oli vanha maalaistalojen puutauluinen punttikello. Se on kai yhä tänä päivänä samalla paikalla, nyt vain veljeni seinällä.

Jostain syystä me kumpikin tykkäämme näistä omista kelloistamme, joita onkin likimain joka huoneessa vähintään yksi kappale. Jotkut seisovat, jotkut kävelevät eivätkä kaikki suinkaan muista siirtyä talviajasta kesäaikaan tai päinvastoin. Olemme siis aina oikeassa ajassa.

Tuo kaappikello on ainoa arvokas, muilla on korkeintaan tunne- tai ehkä muistoarvoa. Muutamat ovat sellaisia mainoskelloja, joiden lahjoittajat ovat ajat sitten lopettaneet firmojensa toiminnan ja sen takia mielestämme säilytettäviä muistoja. Kaappikellokaan ei ole todella arvokas, vaan lajissaan kohtuullisen nuori, ehkä 1800-luvulta tai 1900-luvun alusta. Se käy silti erinomaisen hyvin, raksuttaa kuuluvalla äänellä ja lyö kauniisti, sillä edellytyksellä että se muistetaan vetää. Siinä onkin omat kikkansa, sillä kello on vedettävä määräaikaan, etteivät viisarit ole tiellä ja kuuden päivän välein.

Käki sai lähteä. Ensinnäkin kun ei suostunut kukkumaan. Toiseksi koneelle tuli tänään ryöppy pöpöjä ja käkeähän siitä epäilen. Toivottavasti menivät käkivainaan mukana.