... sataa pieniä rakeita. Ei saa tytöt ottaa poikien taskuista makeita!" Mistähän tuokin loru nyt tuli muusta mieleen kuin päivän ensilumesta. Toistaiseksi sitä on suunnilleen tämän verran kuin aamulla kuvaa ottaessani eli siis vain hädin tuskin malliksi. Pahaa pelkään, että sade tästä vielä yltyy. Trampoliinin pohja pantiin eilen narulle kuivumaan. Siellä se on vieläkin.

Vaikka nyt juuri meillä ei ole enempää lunta maassa, niin varmaan uutisissa ihan aiheesta sanotaan, kun varoitellaan eteläsuomalaisia autoilijoita liukkaudesta. Uutisten kuvat Hämeenlinnasta olivat jo ihan talvikuvia. Miten sitä aina ajattelee, että ensin tulee lumi Lappiin, sitten Kainuuseen, sitten joskus paljon myöhemmin Jyväskylään ja tänne etelään tuskin koskaan. Tämän takia sitä kai sitten aina rysähtääkin oikein kunnolla.

976553.jpg

Kesärenkaat alla tietysti meilläkin, ja isäntä lähdössä illalla harkkoihin. Onneksi tie on sen verran liikennöity, että pysyy varmaan sulana ja pahassakin tapauksessa on muita liikkujia. Kun äsken kysäisin talvirenkaista, niin hän tuhahti, että ei vielä ole talvi. Ei kai olekaan, mutta mulla oli kauan, kauan sitten työkaveri Kale, jolta kysyin neuvoja renkaidenvaihdon suhteen. Kale sanoi, että kun vaihdan lokakuun 15. päivä, niin en koskaan ole väärässä. Olen sen jälkeen seurannut tilannetta, ja oli poika oikeassa.

Onneksi saimme eilen tehtyä kaikki tarpeelliset ulkotyöt tehtyä, paitsi siis siirrettyä sitä pahuksen tramppaa ulkovarastoon. Ehdin vielä kävelyllekin raikkaaseeen, aurinkoiseen syysilmaan ja se teki tavattoman hyvää tautiselle ololleni. Tauti on nyt puhjennut oikein toden teolla. Jo rupean ennustajaeukoksi, niin ensi viikolla on asiaa lääkäriin kuunteluttamaan keuhkoputkia. Monta viikkoa tämä on vaivannutkin, tullut ja mennyt. Sinänsä harmillista sairastaa juuri nyt, sillä huomenna olisi juhlat kahdessakin opinahjossa. Tarkoitus olisi käväistä ainakin toisessa, siinä jota en itse ole käynyt.

Pohdin yöllä valvoessani omaa kouluaikaani. Vasta nyt, vuosikymmenten päästä, oikeastaan ensimmäisen kerran sanoin itselleni, että minähän inhosin koulua sen alusta loppuun asti. Olin tietysti koko ajan oikea mallioppilas. Se ei todellakaan lisännyt ystävien määrää. Yritin yöllä miettiä, jäikö joku opettaja positiivisesti mieleen?  Ei. Oliko joku kaveri, jota olisin jäänyt kaipaamaan? Ei. Tai juu, se yksi jonka tapasin nyt kesällä vuosikymmenten tauon jälkeen. Jäikö yhtään oikeasti kivaa koulumuistoa? Ei. On hyvä, kun nuo vuodet eivät oikeastaan koskaan edes tule mieleen.

Minulla on yksi ystävä, jonka sisko on jo vuosikymmenet pohtinut omia ankeita lapsuusvuosiaan eikä tunnu millään pääsevän niistä yli. On se varmaan raskasta. Luullakseni heidän olonsa eivät olleet sen surkeammat kuin muillakaan. Tietysti me suurten ikäluokkien kakarat kasvoimme sodan jälkeisessä puutteessa tai ainakin niukkuudessa. Isiä painoivat sotakokemukset, usein äitejäkin ja aika meni jälleenrakentamiseen. Kuka rakensi maata, kuka kasasi sirpaleista itseään. Ei siinä aina aikaa riittänyt lapsille. Kaikilla ei ollut hellyyden ja rakkauden malliakaan. Silti meistäkin tuli ihmisiä, joskin olemme kai rahalla kompensoineet omille lapsillemme sitä, mitä vaille itse jäimme.

Masentavat ajatukset johtunevat tukkoisesta nenästä ja inhottavasta yskästä. Mutta onneksi voin sanoa, että elämä maistuu aina vaan paremmalta mitä vanhemmaksi tässä tulee. Vähän tulee harmaata päähän ja niveliin sattuu, mutta mitäs siitä!

Mukavaa viikonloppua!