1809748.jpg

Tänään vietetään kohtuullisen aurinkoista hääpäivää. Sulhanen kuuluu soittavan haikeankauniita ja päivään sopivia säveliä, kuten juuri nyt Akselin ja Elinan häävalssia. Nyt tulee muistelmia kolmen vuoden takaa!

Kun ei tuo miekkonen muulloinkaan vaimonsa lahjomista harrasta, niin ei tietysti tänäänkään. Joku pikku paketti tai kukkapuketti olisi tietysti ilahduttanut minua oikein kovasti, mutta eipä omakaan lahjani ollut luovutettavissa. Tilasin yhdestä nettidivarista miehelle Välskärin kertomukset sellaisena vähän vanhempana laitoksena. En tiedä, erehdyinkö huijariveikon asiakkaaksi vai postiko petti, mutta ei paketti ainakaan hääpäiväksi ehtinyt. Toisaalta, mitä väliä? Takana on nyt kolme äärettömän hyvää ja onnellista vuotta avioliitossa.

Kakun koosta sopii jo päätellä, että meillä oli ihan pikkuiset häät. Väkeä oli paikalla kolmisenkymmentä lähisukulaista. Iso kirkko oli kieltämättä vähän aution näköinen, mutta alttarille oli tuotu aivan tuoreet, ihanat kukat ihan meitä varten ja ystävämme vihki meidät.

Olimme asuneet yhdessä monta vuotta enkä olettanut miehen ikinä haluavan vihille, kun oli siipensä kunnolla polttanut jo aikaisemmin. Minun mielipiteeni avoliitosta oli kyllä hänellä tiedossa. Kosinta taisi tulla todellisena yllätyksenä myös itselleen kosijalle. Heti arjen tultua lähdimme hakemaan kuulutuksia ja järjestelemään häitä, sillä emme uskoneet pitkiin kihlauksiin. Kun kirkkoherranvirastossa osuimme tapaamaan kirkkoherran, kuulimme ikimuistoiset sanat: "Avioliitto on aikuisten asia."  Kihlasormuksessani on päiväys 15.7.2005 ja vihkisormuksessa 10.8.2005. Kuten sanottu, emme uskoneet pitkiin kihlauksiin.

Hääpäivämme oli kaikin puolin ihana. Sanotaan, että sade tietää onnea. Vettä satoikin melkein koko päivän, vaan ei silloin kun astelimme avioparina ulos kirkosta eikä silloin kun vastaanotimme onnitteluja omalla pihalla. Itse vihkiäisistä meillä ei ole yhtään valokuvaa, sillä hovikuvaajaksi värvätty ystävä seisoi bestmanina. Varmaan joku ottikin kuvia, mutta meille asti niitä ei ole koskaan tullut. Ei väliä: kauniit muistot ovat syvällä sydämessä.

Erityisesti muutamat asiat koskettavat vieläkin: sulhanen uruissa - ei sentään häämarssia soittamassa - ja se kun kävelin yli 80-vuotiaan isäni, kepin kanssa köpöttävän veteraanin käsipuolessa kohti kotikirkon alttarilla odottavaa rakastani. Olin jo etukäteen ilmoittanut, että näissä häissä morsian itkee koko ajan, mutta taisi silloin muutama muukin kyynel tirahtaa. Emme uskaltaneet polvistua alttarille, sillä pelkäsimme kumpikin yhtä paljon sitä, että emme edes toinen toistamme auttaen pääse sieltä ylös! Vihkipappimme ymmärsi hyvin tämän näkökohdan.

Häävastaanotto oli kotona ja tarjoilu oli hyvin yksinkertainen: kuohuviiniä ja sekä suolaista että makeaa kakkua. Ajattelimme, että näin selviämme ilman pitopalvelua. Selvisimmekin, joskin pullojen avaamisessa oli sähläystä ja avuksi tarvittiin sulhasmiestä. Ja voileipäkakku loppui kesken. Vihkiäisemme olivat siihen aikaan päivästä, että vieraat tulivat luultavasti töistä suoraan kirkkoon. Nälkäisinä siis.

Vieläkin harmittaa, sillä ei olisi ollut suuri vaiva tilata yksi kakku enemmän. Uskoimme turhaan konditorialiikkeen lausuntoa. - Kaikkiin seuraaviin kalaaseihin olemmekin sitten osanneet varata ruokaa riittävästi. Synttäritarjoomuksia on pakkasessa vieläkin, yksi täytekakkukin. 

1809750.jpg1809750.jpg

Morsiuskimppu on edelleen tallessa kaapin päällä, joskin huomattavasti surkeamman näköisenä. Valitettavasti se ei tuoreenakaan ollut sitä, mitä olimme ajatelleet. Luulimme tilaavamme hienosti sidotun kimpun paikkakunnan parhaasta kukkakaupasta  ja maksoimmekin siitä hyvän hinnan. Kun sulho kävi hakemassa kimppua, niin ei paljon puuttunut että olisi jättänyt nuutuneet kukat kauppaan. Värisävytkään eivät ihan olleet kohdallaan, vaikka mekko oli mallina kun tehtiin tilausta. Vaikka mitäpä tuosta.