Huomentapäivää! On aamuraportin aika. Kun kävin koiran aamupisun aikaan pihalla, oli kamera mukana siltä varalta, että olisi ollut JOTAIN kuvattavaa. Ei ollut. Aamu oli harmaa ja kuvayritelmien sävy oli epämääräinen. Mitään näyttämisen arvoista ei tosiaankaan ollut pihassa. Ei lintuja, ei oravia, eikä tietenkään mitään muuta vihreää kuin sammaloitunut nurmikko. Harmillista, sillä olisin kaivannut tähän vaihteeksi kuvitusta. Eikä kuva-arkistostakaan löytynyt juuri tähän hetkeen sopivaa. Valko- ja sinivuokkojen aika tulee vasta myöhemmin.

Yksi äänikuva kyllä kajahti takametsän toiselta puolelta. Se saattoi olla palokärki. Naapurin isännät valitettavasti parturoivat  takametsänsä ilkeän paljaaksi. Siinä meni meidän sienimetsä ja mukavat polut, mutta sehän ei tietenkään isäntiä vaivaa. Ehkä kyseessä oli metsänhoidollisesti tarpeellinen toimi. Kuulemani mukaan myös metsäverotuksen muutoksesta oli kysymys. Silti kurjaa, sillä kaunis maisema on nyt kalju ja autio, eikä ehkä enää meidän aikanamme muistuta metsää. Jotkut osaavat kaataa metsän varovasti ja luontoa säästäen, toiset vetävät kerralla sileäksi. Muutama harva linnunlaulupuu sentään jäi, mutta osan niistäkin on myrsky jo ehtinyt kaataa. Tiedä sitten, jäikö edes yhtään lahoa puuta näille tikoille.

Toinen Tytär on nyt jostain syystä kotona eikä opiskelukaupungissa, jossa hänen kaiken järjen mukaan pitäisi vielä viipyä muutama viikko. Hän kertoi käväisevänsä iltapäivällä meillä ja kertovansa silloin syyn. Vähän jännittää, mistä on kysymys. Eihän sen tarvitse olla sen kummempaa kuin tätä samaa flunssatautia tai sitten menossa on jotain muuta, mutta illalla olemme viisaampia. Hän on tästä porukastamme nuorin ja vähiten omilla jaloillaan. Muut ovat tukevasti perheellisiä ja kiinni työssä ja elämässä, mutta tämä kuoponen vähän haahuilee vielä omaa paikkaansa etsien.

Juttelin pitkään entisen työkaverin kanssa. Emme ole vuosikausiin ollut tekemisissä, joten paljon oli päivitettävää, vaikka suurimmat käänteet olimmekin jo tiedottaneet sähköpostitse. Voi, miten voikaan elämä lyödä jotain ihmistä raskaasti molemmille korville. Omat vaivani ja vaikeuteni voinkin taas suhteuttaa omaan mittakaavaansa. Ne ovat olleet aika mitättömiä näiden kokemusten rinnalla, vaikka jossain vaiheessa olivatkin vuoren korkuisia.