Tänään ei sitten tehdä mitään. "Hautajaiskahvit" joimme  ja pyykkikoneessa hurraa kaksi pientä mattoa, joilla koiran oli tapana maata silloin, kun ei halunnut olla omassa petissään. Peti lähti koiran mukana aamulla.

Siunattu loppu, sanoisin. Koiramme pääsi pois suhteellisen pienten tai ainakin lyhyiden kärsimysten jälkeen. Sunnuintaina olimme tavallisella kävelyllä. Tallustelimme hiljakseen ja pysähdyimme usein vetämään henkeä, sillä emäntä ei jaksanut pitää kovaa vauhtia. Sitten illemmalla tuli pikkukoiran omistajatar syömään ja leikkasi samalla meidän koiran kynnet. Silloin vielä kaikki oli hyvin, mutta illan mittan koira tosiaan rupesi ääntelemään oudosti, ei koko aikaa vaan aina välillä ja etenkin maatessaan. Minähän epäilin nivelkipuja ja sen jälkeen jotain astman tapaistakin. Sunnuntaina ei tietenkään olisi päässyt lääkäriin emmekä vielä eilenkään huolestuneet. Seurasimme vain tilannetta.

Joskus illansuussa kun mies oli puhelimessa ja itse istuin täällä yläkerrassa tietokoneella, säikähdimme kummalliseen ääneen, avunhuudon tapaiseen. Jopa kännykän toisessa päässä ollut Nuorempi Poikakin oli kuullut äänen. Minä luulin, että mies huusi minua alas puhelimeen ja mies puolestaan arveli, että ulko-ovella joku kulkumies oli hakemassa apua. Hän jopa lähti kiertämään talon ympäri, mutta eihän siellä ketään ollut. Koira makasi lattialla kaikessa rauhassa. Silloin se kai oli saanut ensimmäisen sydänkohtauksensa.

Se kummallinen, vähän kuorsausta muistuttava ääni alkoi voimistua illan mittaan, joten päätimme tänään lähteä eläinlääkäriin ainakin kyselemään, mistä voisi olla kysymys. Kipuja ei kuitenkaan näyttänyt olevan, vaan koira meni illallakin petilleen nukkumaan. Paitsi, että se oli pyytänyt kahteen kertaan ulos tavallisen iltapissityksen lisäksi. Kirsu tuntui vähän kuumeiselta.

En ollut vielä ehtinyt yöpuulle, kun puolen yön aikoihin kuulin alhaalta raastavan huudon. Se oli koira, joka ilmeisesti silloin sai toisen sydänkohtauksen. Ääni tuli, kun se yritti saada vedettyä henkeä. Päätin valvoa yön koiran kaverina, rapsuttelin ja juttelin sille. Kerran se pyysi vielä uloskin asioilleen. Koira tuntui olevan mielissään, kun hieroin sen rintaa. Kohtauksia rupesi kuitenkin tulemaan lisää ja sitten se jo sai ensimmäisen krampin. Kävin herättämässä miehen, sillä alkoi olla selvä, että yöstä tulisi koiramme viimeinen. Se  läähätti koko ajan suu auki eikä halunnut enää makuulle. Sitten se tuli vielä viimeisen kerran luokseni rapsutettavaksi ja lyyhistyi viereeni. Kaikki oli ohi, sydän ei enää jaksanut. Kello oli yhden paikkeilla.

Istuimme koiran vieressä vielä muutaman tunnin varmistaaksemme, että se on kuollut, ei vain tajuton. Aamulla sitten kannoimme sen autoon ja veimme eläinlääkäriin, josta alkaa huomenna matka tuhkaukseen. Sovimme yhdessä, että tuhkat saavat jäädä minne jäävät. Koira lähenteli 12 vuotta, joten olimme jo moneen kertaan puhuneet siitä, että tämä päivä on milloin tahansa edessä.

Tämä päivä on itkun päivä, vaikka olemme iloisia ja kiitollisia näistä yhteisistä vuosista rakkaan koiraystävämme kanssa. Kiitollinen olen myös siitä, että koira pääsi nopeasti pois, koirien taivaan meheville voikukkaniityille.