Kierreltiin tänään kotimaisemissa. Tutut, turvalliset kiinnekohdat tuntuvat tällaisina murheen päivinä tärkeiltä. Mies jo aamulla ehdotti, että kun on kaunis päivä, niin lähtisimme katselemaan, miten isännät ovat saaneet puitua. Niin teimme. Kuvasimme punaisia vaahteroita, keltaisia haapoja ja koivuja sekä pelloilla ahertavia leikkuupuimureita.

1933782.jpg

Teimme havaintoja myös liputuksesta. Suruliputus on todella vaikeaa, huomasimme. Lippujen sijainti tangossa oli aika vaihteleva. Julkiset virastot näyttivät liputtavan asiallisesti, samoin suurin osa näkemistämme kaupoista, yksityiskodit ja kerrostalot satunnaisesti. Joillakin julkisilla liputtajilla oli kaikki kolme salkoa täynnä puolitangossa olevia lippuja, joka tietääkseni ei ole oikea tapa, mutta parempi kuin esimerkiksi se, mitä kauhistelimme: monenkirjavat logot heiluivat tangossa kotimaisia merkkituotteita myyvän ison kauppaliikkeen edessä. Onneksi ei sentään suomenlippu ollut siinä sekamelskassa. "Vaatteilla ei surra", sanotaan, mutta silti.

Kävimme myös katsomassa vanhempiani. Kuten vuosi sitten taisi käydä selväksi, osuimme sattumalta mummulaan juuri samana päivänä, kun ambulanssit ja poliisiautot viilettivät kohti Jokelan koulukeskusta. Vanhempani eivät asu ihan kylällä, joten emme siinä vaiheessa tienneet muuta ihmetellä, kun pii-paa-autojen ääntä.

Tänään oli syy mennä käymään. Mieheni ei edes tainnut tietää, mutta itse muistin välittömästi eilen, että äitini oli nuorena opettajana ensimmäisessä työpaikassaan juuri tuossa samaisessa oppilaitoksessa. Se taisi silloin olla nimeltään Kauhajoen kotitalousopisto. Vaikka pesti oli vain vuoden mittainen, nousivat vanhat muistot ilman muuta pintaan, kun hän katseli lehdestä koulun kuvaa. - Vaikka mieheni on varsin vaitonainen tällaisissa tilanteissa eikä hevin osaa pukea suruaan sanoiksi, kuuluu hänkin parhaillaan soittavan surumielisiä lauluja ja virsiä. "Olen kuullut on kaupunki tuolla" ei varsinaisesti ole kuulunut hänen tavalliseen repertuaariinsa. Lohdullista kuultavaa minullekin.

Oli toinenkin syy käydä päiväkahvilla mummulassa. Lainasin muutama viikko sitten isältä kaksi paksua albumia vanhoja sukuvalokuvia. Niitä olen nyt ahkerasti skannannut itselleni. Palautin kuvat tänään ja sain nimen muutamalle anonyymiksi jääneelle sukulaisherralle ja rouvalle. En sentään skannannut ihan kaikkia kuvia, sillä mukana oli paljon mummin ja vaarin nuoruudenystäviä sekä sukulaisia, joita isäkään ei tunnista. Luultavasti osa kuvista on saanut vääränkin identiteetin, mutta kiva niitä on joka tapauksessa katsella.

Harmillista, kun kaikki esipolvet eivät ole katsoneet asiakseen mennä valokuvaan! Isän äidinisä Ville ei kai koskaan mennyt kuvaan, eikä isän isänisän äiti Kristiinakaan. He sentään elivät vielä 1900-luvun alussa ja albumeissa oli paljon vanhempiakin kuvia. Heistä isälläkään ei oikein ollut muistikuvaa. Onneksi itse muistan aika paljon vanhempaa polvea - vaikken sentään ihan sadan vuoden takaa!

Näistä sukupolvien ketjuista koostuu kuitenkin aika tukeva selkänoja itselle. Jos en muuta saa aikaiseksi, niin albumin tyttärelle ja tämän pojalle, jotka asuvat melkein niillä sijoilla, joilta tuo Stiina aikanaan lähti miniäksi naapurikylään.

Se on muuten jännä huomata, miten jotkut piirteet periytyvät sukupolvesta toiseen. Yhdessä kuvassa isäni on ihan pikkupoikana, siis noin vuonna 1928. Täsmälleen saman näköisenä muistan siskonpoikani noin 15 vuoden takaa. Ja hämmästyttävää kyllä, tyttärenpoikani muistuttaa paitsi omaa vaariaan eli äitinsä isää pienenä, myös toisen puolen isovaaria. Samoin isäni nuorempana on ollut kuin ilmetty isoisänsä nuorena.

Sytytän vielä yhden kynttilän.

1040108.jpg