Kun ajelimme iltapäivällä asioilla, pääsimme keskelle sinistä hetkeä. Varsinkin järvi oli ihmeen kaunis, kun valkean lumen yläpuolella leijui sininen, utuinen kaitale taivaanrantaa. En osaa oikein edes kuvailla sitä. Ja vaikka kamera oli mukana, ehdin näpsäistä kuvan vasta siinä vaiheessa kun kameran ja maiseman väliin oli jo jäänyt tiheä pusikko eli kuvasta ei tullut mitään. Täytyy vaan tallentaa muisto omaan mieleen.

Päivä sinänsä on ollut harmaa eíkä auringosta tietoakaan. Vettä ja räntääkin on tihutellut pitkin iltapäivää. Siksi kai tuo hetki tuntui jotenkin maagiselta. Kun tuntia myöhemmin olin ystäväni ja koiran kanssa kävelyllä, ei enää ollut taikahetkestä tietoakaan, muttei onneksi satanutkaan.

Sinisistä hetkistä tulee mieleen menossa oleva kirja. Kuten aikaisemmin jo kirjoitin, luen parhaillaan Sibeliusten keskinäistä kirjeenvaihtoa 1900-luvun alkupuolelta, jolloin säveltäjä työskenteli pitkiäkin aikoja mm. Lontoossa, Pariisissa ja Berliinissä, poissa lapsiperheen arjesta. Ihmettelen, miten Aino jaksoikin kirjeissä puhutella rakkaasti ja aina yhtä kauniisti pitkin Eurooppaa huitelevaa miestään.

Puoliso pisti kerrankin suunnilleen koko matkakassansa pariisilaisvaattureiden suunnittelemiin muotikuteisiin, kun samaan aikaan kotona vaimo taiteili suuren perheen äitinä rahattomuuden ja vekselikierteen välimaastossa ja joutui pyytämään lainaa milloin langolta, milloin veljeltä. "On sillä rahaa", neuvoi puoliso maailmalta. Muutaman kerran rouva kuitenkin näyttää kirjoittavan terävään sävyyn "vai olet menossa Pariisiin" tai "mitä teet Berliinissä?"  Nämä kirjeet ovat 1910-luvun paikkeilta, jolloin mestari ei vielä ollut varakas säveltäjämestari eikä maailmankuulukaan. Mutta varmasti heillä oli omat siniset hetkensä, joiden voimalla vaimo jaksoi. Ja myös päinvastoin: vaimo oli miehelleen kuin vankka muuri johon nojata koko tämän elämän ajan.