Mukavaa lauantaita! Päiväni ei oikein starttaa ilman blogikierrosta, jonka jälkeen on oman aamuraportin vuoro. Harvoinpa sitä on mitään järisyttävää kerrottavaa. Nautin suunnattomasti tästä pienestä rauhallisesta elämästä, jota elän.

Juon yleensä aamuteen kaikessa rauhassa lehtiä lueskellen ja ehkä vähän uutisia katsellen. Sitä ennen tietysti on koira saanut pienen aamupalansa ja lyhyenlännän aamulenkkinsä. Kun sitten isäntä kömpii alakertaan aamukahville, on minullakin aamupäiväkahvin aika. Usein käy niin, että siirryn suoraan aamuteeltä aamupäiväkahville. Mihinkään ei ole kiirettä.

Takana on tarpeellinen määrä hektisiä vuosia, jolloin melkein tapoin itseni ainaisella kiireellä ja työllä. Tein, kun nautin työstä ja osaamisesta. Aina joskus tuli mieleen pohtia työkaverin kanssa tai itsekseenkin, että mitähän siitä saa kiitokseksi. Ehkä kukkakranssin haudalle?  

Mutta ei tullut hautaseppelettä, tuli potkut saatesanoina koko tekemisen mitätöinti ja osaamisen väheksyntä. Emme sopineet imagoon. Olimme kokeneita konkareita, uskalsimme sanoa eriävän mielipiteemme. Olimme vanhoja. Olimme känkkäränkköjä. Olimme kelvottomia tiimiin. Olimme  yhteistyökyvyttömiä. En ikinä unohda esimieheni hämmentynyttä ilmettä, kun työkaverit hyvästelivät kyyneleet silmissä.Eihän sen niin pitänyt mennä.

Uupumuksen, stressiperäisten sairauksien ja kiukun ansiosta ei tarvinnut silloin eikä seuraavassakaan elämänvaiheessa surra menetettyjä mahdollisuuksia. Riittää, kun on kokenut ikäsyrjinnän. Näen asian varmaan täydellisen subjektiivisesti. En huomaa omia virheitäni. En sitä, että olin keski-ikäinen ylipainoinen äksy täti, joka pelotti nuoria jakkupukuneitejä ja jonka kanssa puolta nuorempi johtajaherra ei osannut toimia. Paitsi potkaista pellolle. Katkeruus ei koskaan häviä?