Ympäri mentiin ja nyt nautitaan kolmatta päivää komeista, asvaltti-ihottuman koristelemista polvista. Kuinkas siinä mummolle näin kävi?  No, olimme rauhallisella iltapäiväkävelyllä, Koira ja minä. Jäin uteliaana töllistelemään autoa, joka oli kaverini pihassa. Kun tarkkaavaisuus hetkeksi herpaantui ja koira nykäisi kohti tuttua pihaa, niin hetihän minä maasta löysin itseni. Ensimmäinen ajatus oli täysin idioottimaisesti katkennut kynsi!

Nyt polvia ja kämmeniäkin vähän särkee, mutta onneksi ei luita mennyt poikki.  Rillitkin vähän vääntyivät ja tekivät pienen naarmun poskeen. Ja haa - nyt tuli pätevä syy lähteä optikolle tilaamaan uusia laseja, mikä onkin ollut jo monta kuukautta suunnitelmissa. Saan uudet rillit ehkä jo ensi viikolla.

Enkelitä oli monin tavoin matkassa. Nahka tietysti on kasassa ja polvia aristaa, mutta kun luita ei mennyt poikki eikä kipeä polvi tunnu olevan moksiskaan, niin oikeastaan mitään sen pahempaa ei sattunut. Tietysti vähän kalvaa häpeän tunne siitä, että miten sitä nyt noin. Häpeää sentään lievittää sekin, etten ihan suoralle ja sileälle tielle syyttä suotta langennut.  Polvet paranevat aikanaan, vaikka vielä monen päivänkin jälkeen kihelmöivät ja varmaan vaativat pitkään ahkeraa rasvaamista. Onni oli sekin, ettei koira karannut tai jäänyt alleni, mutta näytti se kylläkin vähän pöllämystyneeltä. Nyt on aikaa nauttia sekä käsityöstä eli villaliivin neulomisesta että lukemisesta. Kävimmekin jo hakemassa kirjastosta hehdon verran kirjoja.