Kiitän teitä kaikkia kauniista ja lohduttavista sanoistanne. Ikävä ja itku ei haihdu päivässä, mutta onneksi ei rakkaan perheenjäsenen menetystä tarvitsekaan heti unohtaa. Tuntuu kuin sisällä talossa kävisi kylmä viima kun ei koiraa ole. Tänään ehkä viemme loput koiranruoat ja ruokakupin veljelleni, jos ne vaikka kelpaisivat hänen koiralleen. Aamumurot, jotka olivat ihan ihmisten maustamattomia ekomuroja, menivät jo kompostiin. Koiraa ei meille enää oteta. Muutamat akvaariokalat, pihan oravat ja linnut saavat riittää. Juu ja yläkerrassa joka yö ravaava hiiri siksi kunnes päättää päivänsä. Siinä me ehkä avustamme vähän...

Koiramme tuli jo alunperin taloon aikuisena koirana, oli jonkin aikaa täällä, mutta muutti sitten Toisen Tyttären kanssa uuteen kotiin. Sieltä se olisi muutaman vuoden kuluttua joutunut piikitettäväksi, kun tytärkin oli jo muualla opiskelemassa. Silloin me päätimme, että tätä koiraa ei viedä piikitettäväksi, se tulee meille. Koira oli aluksi vähän ymmällään eikä heti tiennyt, kuka sen emäntä oikein on. Viime vuosina sekin asia oli selvä. Toinen Tytär oli sen rakas ex-emäntä, joka kävi leikkaamassa kynsiä ja silloin tällöin tervehtimässä, mutta minä olin emäntä ja mies isäntä, koiran Äiti ja Isi. Voi miten mua taas alkoi itkettää.

Pitäisi kai ruveta kirjoittamaan ihan muista asioista, käsitöistä tai oravista tai vaikka valtakunnanpolitiikasta, mutta ehkä tämä on läpi elettävää surutyötä mitä suurimmassa määrin. Koira nyt vain oli miehen jälkeen rakkain ystäväni. Lapsia ja lapsenlapsia on mukava tavata, mutta koiran uskolliset, ruskeat nappisilmät olivat aina odottamassa, tulin yöpuulta tai kaupasta tai mistä hyvänsä.

Piirtelin usein luonnoksia koirasta, mutten koskaan saanut aikaiseksi sen valmiimpaa. Nyt on sitten vain valittava valokuva, jonka mukaan teen kuvan ystävästä. Siihen en varmaan ihan vielä pysty.