Eilen oli laiha posti, ei tullut edes laskuja, ei lehtiä. Mutta posti toi yhden kirjeen, joka ilahdutti sitäkin enemmän. Siitä tuli tunne, että minusta pidetään huolta ja että olen yhteiskuntekelpoinen ihminen. Hassua, miten pienestä asiasta voi iloita. Kirje nimittäin tuli eläkevakuutusyhtiöstä ja siinä oli työeläkekortti. Siis kortti, jonka henkkarin kanssa esittämällä saa vaikka juna- tai linjurilipusta alennusta.

Tuntuu kuin pääni olisi kohonnut kaksi lisäsenttiä hartioista ylöspäin: tämä on totta! Korttikaan ei ollut esimerkiksi työttömyyseläkekortti, vaan työeläkekortti! Kai tuo pitkä työttömyysaika on kuitenkin rassannut enemmän kuin olen suostunut itselleni myöntämään. Todistanut epäkelvoksi, saamattomaksi, laiskaksi, huonoksi. "Kai nyt sentään freelanceriksi voit ruveta", kysyttiin monen monta kertaa. Niinhän sitä vaan ruvetaankin vaikka miksi, kuten kaikki työttömät tietävät.

Lähiaikoina aikomus on testata kortin antamat alennukset. Aiomme tehdä päiväretken Helsinkiin katsomaan Ateneumin Pekka Halos-näyttelyä. Miehen kanssa päätimme tämän jo keväällä ja nyt aikomus olisi tarkoitus toteuttaa. Jos ensi viikolla on sopivat ilmat, niin silloin. Junalla mennään ja junalla tullaan takaisin, mutta käydään Atskin lisäksi jossain syömässä ja ehkä mahdollisesti vielä Akateemisessa kirjakaupassakin. Minulla on lahjakortti synttäreiden jäljiltä käyttämättä.

On kokonaan toinen asia, miten paljon kävelyä vaivaisten jalat kestävät. Minulla kävely ottaa lonkkiin ja selkään, mutteivät jalat sentään ole menneet alta, kuten ukko-kullalta. Hän sanoikin ottavansa mukaan kepin, tai siis kyynärsauvansa.  Tyylikäs keppi olisi joskus poikaa minullakin. Missähän niitä myydään? Ebenpuinen keppi... se sopisi mulle. Minä vähän pelkään Helsingin epätasaisia mukulakivikatuja, kun olen aika taitava kompastumaan kaiken maailman kynnyksiin ja kuoppiin.

Lonkkavaivainen sukulainen käyttää tavallisia kävelysauvoja tyynen rauhallisesti vaikka minkälaisissa tilaisuuksissa. Käly puolestaan on saanut lahjaksi teleskooppimallisen kepin, joka on ulkonäöltään oikea mauttomuuden ilmentymä, mutta toimii näköjään ihan hyvin.

Kymmenkunta vuotta sitten ei ollut matka eikä mikään kävellä rivakasti oopperatalolta Stockmannille, kun en raaskinut maksaa ratikkalippua niin lyhyelle matkalle. Nyt sitä miettii, missä voisi välillä istua ja missä olisi sopivia ruokapaikkoja, ettei tarvitsisi kävellä monen kadun yli. Joka tapauksessa tarkoituksemme on syödä hyvin, mutta kun kumpikaan ei aikoihin ole syönyt Helsingissä, niin tässä on vielä pohtimista. Kun emme yleensä koskaan käy ulkona syömässä, siis omaa terassia kauempana, niin emme haluaisi pettyäkään. Maksoi mitä maksoi.