Pihan pörröturkista on mukava kirjoittaa ja erityisesti näin viikonlopun alun kevennykseksi, saunaa odotellessa. Orava valmistautuu selvästi talveen. Tänäänkin on tammenterhoja piilotettu ainakin kahteen paikkaan ja minusta näyttää siltä kuin turkki olisi muuttumassa vahvaksi talvipalttooksi. Häntä on tuuhistunut ja muuttumassa harmaaksi. Se näkyy erityisen hyvin kun tämä nuori orava kaivaa pylly pystyssa evästä moneen paikkaan nurmikon kätköihin.

Tänään oravainen on tervehtinyt useasti kurkkiessaan ikkunasta sisään. Siis tietysti Se tai Sen Kollega, sillä näitähän voi olla pihassa useita kappaleita. Nytkin se rapistelee villiviinin oksissa, mutta ei vahingossakaan tule ikkunan kohdalle silloin kun kamera olisi valmiiksi viritettynä.

Harmillista kun en ehtinyt kameroineni siihenkään tilanteeseen, kun orava tuli komeasti talon katolta tíkapuita pitkin maahan. Hyppeli kätevsti puolalta puolalle. Hups ja hups ja hups. Enpä ole sellaistakaan ennen sattunut näkemään.

Mutta sen sain kuvattua, kun orava tapasi sähkölangalla istuvan sepelkyyhkyn. Kyyhkynen oli istunut pitkään paikallaan sukien siipisulkiaan. Kun orava kipitti toista lankaa pitkin, jähmettyivät niin orava kuin lintukin hetkeksi liikkumattomiksi. Siinä ne varmaan moikkasivat ja orava jatkoi matkaansa. Kuva tietysti on kaukaa otettu eikä kestä enempää suurentamista, mutta enpä väitäkään olevani ansioitunut luontokuvaaja.

Ulkona näyttää olevan vähän toistakymmentä astetta lämmintä, vaikka tuntuu koleammalta. Pian varmaan hiiretkin ilmaantuvat sisätiloihin. Niihin on tässä jotenkin oppinut suhtautumaan, vaikka mieluummin eläisin hiirettömässä talossa. Sänkykamarin seinän välissä niitä rapistelee ja varmaan kiipeää muurinraoista huoneeseenkin silloin kun silmä välttää. Saisivat, hyväkkäät, pysyä omissa koloissaan.

Mies kyllä väittää, että rapisijat ovat lepakoita. Vanhan talon uumenista voi löytyä mitä tahansa ja olen itsekin nähnyt kesäiltoina lepakoiden lentelevän pihassa. Saavat lentääkin minun puolestani, kunhan ei tarvitse katsoa niitä naamakkain.

Hiiret tulivat mieleeni erityisesti siitä, kun näimme päivällä yhden veitikan juoksevan tien yli tullessamme kauppareissulta. Totta kai hiiretkin ylittävät maanteitä ja katuja, mutta se vain jotenkin tuntui hupaisalta. Ajoitus oli sopiva: hiirulainen oli liikenteessä ennen pahinta perjantairuuhkaa. Mukavaa viikonloppua itse kullekin!