Me olemme kohtsillään lähdössä lapsenlapsen synttäreille, mutta pakkohan tänne oli tulla vielä pikakierrokselle. Siivosin meidän ulkoeteistä niin ahkerasti että nyt ei ihan lähtöhumu ole ihan korkeimmillaan: ottaa selkään. Mutta eteinen on raivattu, rojut piilotettu tai kuskattu roskikseen ja matot ravisteltu. Yhden maton pesinkin jo viikolla.

Lapsen synttäripäivä on tietysti äärimmäisen tärkeä tapaus. Mahdollisesti me kaikki kolme mummua tapaamme yhtaikaa, kaksi biologista ja minä, jota tosin tämä lapsenlapsi ei ole koskaan kutsunut mummuksi, vaan etunimellä. Se olisikin suurta juhlaa... kerran jo luulin tämmöisen ihmeen kuulleenikin lapsen äidin suusta. Voi tietysti johtua siitäkin, että olen aika kernaasti etenkin aikaisemmin itse lisännyt tädin Villiviinin perään, sillä muutaman vuoden ikäinen voi minusta ihan hyvin vielä täditellä. Samoin mies mielellään on halunnut tulla puhutelluksi sedäksi silloin kun kyse ei ole ukista. Nyt tietysti korkeassa yhdeksän vuoden iässä oleva lapsi saa jo "tehdä sinunkaupat" tämän sedän kanssa. Ettei käy kuten meille aikanaan, jotka jouduimme tädittelemään lähes saman ikäisiä isän serkkujen eukkoja melkein täysi-ikäisiksi asti. Nyt en kyllä teitittele yhtäkään sukulaista tai siihen suuntaankaan viittaavaa.

Nyt on myös Heimon päivä. Pikkuserkkuni, jota tosin en ole tavannut noin puoleen vuosisataan, kantaa tätä nimeä. Vielä tutummaksi tavallaan minulle tuli pikkuserkun Heimo-setä, joka oli kaatunut sodassa ja jonka mukaan tietysti poika oli nimensä saanut. Tietääkseni tässä on ainut meidän suvusta, joka jäi sotatantereille. Tarkemmin ei ole koskaan tullut isänkään kanssa puheeksi, milloin ja missä. Hänestä kuitenkin vanhemmat sukulaiset puhuivat usein ja muistelivat lämmöllä. Pitäisikin oikeastaan käydä sankarihaudoilla katsomassa. Mummin ja vaarinkaan haudalla en ole käynyt pitkään aikaan; tulisi sekin tehtyä samalla.